Kuorin tänään perunoita lounasta varten, ja vanharouva
halusi myös tehdä jotain. Pyysin häntä kuorimaan valkosipuleita. Kuorimme siinä
vihanneksiamme ja hän puheli jotain mikä ei jäänyt minulle mieleen. Saatuaan
kynnet kuorittua hän pyyhkäisi kuoret pöydältä – tapansa mukaisesti puolet lattialle,
minne ne jäivät lojumaan ja murskautumaan jalkoihimme. Hienoinen vanne kiristi
päätäni. Viimeksi eilen imuroin. En jaksa taas. Gaia nuohoaa leivänmurut
lattialta, mutta valkosipulinkuoria päin se ei edes tuhahda.
Jatkoin perunoiden kuorimista ja mietin samoja juttuja joita jokainen perheenemäntä silloin tällöin miettii. Elänkö omaa
elämääni vai muiden? Elänkö oman elämäni ohi, kuten yksi tädeistäni totesi
pitkälti tehneensä. Miten itsekäs on oikeus olla? Saanko minäkin odottaa muilta jotain? Hoidan eläimiä ja anoppia ja
miestä ja koiraa ja kotia ja kasvimaata ja puutarhaa ja siinä sivussa yritän eri tavoin kehittää toimeentuloa. Viime aikoina ei ole
ollut aikaa tehdä omia juttuja. Silloin alkaa pohtia sitä, onko tämä minun
elämääni, näinkö minä haluan elää. Tavoittelenko asettamiani päämääriä
vai ajaudunko tilanteesta toiseen? Ovatko elämän ohjat omissa käsissä, tai onko
ylipäätänsä mahdollista pitää niistä kiinni?
Kyseenalaistaminen on luonnollista ja tervettä. Silloin
tällöin pitää pysähtyä ja tehdä tilannearvio. Joskus sen aika on silloin kun
asiat ovat melkein liian hyvin. Siihen nimittäin turtuu. Jos kakkua syö joka
päivä, se menettää makunsa. Vähän ajan kuluttua se maistuu pelkältä pahvilta.
Tosiasia on, että me emme täysin ohjaa elämäämme vaikka kuinka uskottelemme itsellemme toisin. Emme voi kontrolloida kaikkea mitä meille tapahtuu. Emme edes tunteitamme, niitä ehkä kaikkein vähiten. Elämä ei ole Santiagon tie, keltaisin nuolin merkitty reitti pisteestä A pisteeseen Ö. Jos olisi, se olisi jonkun muun meille viitoittama tie, katsastettu, valmiiksi pureskeltu ja puoliksi eletty. Kuten tiedämme, tärkeintä ei ole päämäärä vaan matkan tekeminen.
Tosiasia on, että me emme täysin ohjaa elämäämme vaikka kuinka uskottelemme itsellemme toisin. Emme voi kontrolloida kaikkea mitä meille tapahtuu. Emme edes tunteitamme, niitä ehkä kaikkein vähiten. Elämä ei ole Santiagon tie, keltaisin nuolin merkitty reitti pisteestä A pisteeseen Ö. Jos olisi, se olisi jonkun muun meille viitoittama tie, katsastettu, valmiiksi pureskeltu ja puoliksi eletty. Kuten tiedämme, tärkeintä ei ole päämäärä vaan matkan tekeminen.
Vaikka hermoja välillä koetellaankin, on yksi päivän hyviä
hetkiä se, kun illalla vien vanhallerouvalle lääkkeet ja yöeväät. Juttelemme
hetken, vahdin että lääkkeet pysyvät sisällä ja muistutan häntä ottamaan
hampaat suusta. Taputan olkapäälle ja toivotan hyvää yötä, hän
hymyilee ja hamuaa rukousnauhaa käteensä. Päivittäiset rutiinit tuovat
turvallisuuden tunnetta, itse kullekin.
Romaanikäsikirjoitus junnaa paikoillaan. Periaatteessa se on
kirjoitettu, mutta joudun kirjoittamaan alun uusiksi, sillä se ei ole vielä
hyvä. Ketä huvittaa tehdä sama homma kahteen kertaan? Haluaisin jo siirtyä
seuraaviin juttuihin, mutta en luovuta ja jätä työtä kesken. Kirjoittaminen on
puhdistautumista, kuonan poistamista. Vähän niin kuin Gaia-koira syö ruohoa ja
hetken kuluttua oksentaa sen voimallisesti. Jotkut asiat minun piti kirjoittaa
ja saada ulos. Nyt se on tehty, ja voin kirjoittaa samat asiat ulkopuolisen
silmin, kylmän rauhallisesti. Se ei enää kosketa minua eikä ryöstä yöuniani.
Mutta mitä pitää tehdä silloin kun ei ole ollut omaa aikaa?
Ottaa sitä. Tänään pojat lähtivät ostoskeskukseen ja anoppi kyläilemään, minä
otin kamerani ja lähdin kävelemään pienen pätkän Santiagon tietä, sehän menee tästä ihan vierestä. Kuljin ja katselin ja kuvasin, ja
muistin taas miksi täällä Irtiotossa olen. Olen täällä itseni takia. Voidakseni tehdä
havaintoja, huomata jotain minkä kymmenet ihmiset näkevät päivittäin mutta
kukaan ei noteeraa. Kokeakseni pieniä onnistumisen hetkiä saadessani kameran
linssille jotain minkä kauneuden ehkä vain minä näen, mutta ehkä joskus joku
muukin. Kertoakseni kuvin ja sanoin ”tällainen on minun Portugalini”. Kyllä
minä elän ihan omaa elämääni, sen sisällä, en sivussa. Kaikella ei ehkä ole
tarkoitusta mutta kaikella on jokin merkitys. Me itse luomme sen merkityksen.
Tasapainon löytää kun sitä hakee, välillä voi vähän
keikahtaa kallelleen, mutta pieni oikaisuliike ja taas on jaloillaan. Elämä on
sitä: aaltoliikettä, ylä- ja alamäkeä, nuolia jotka ohjaavat oikeaan suuntaan, stop-merkkejä
jotka käskevät pysähtymään, hyviä ja huonoja hetkiä ja päiviä, asioiden
tekemistä toisten vuoksi ja toisten asioiden tekemistä itsensä vuoksi,
jakamista, omimista, sopeutumista ja oppimista. Elämä ei tule yhtään sen
valmiimmaksi kuin me itsekään. Se on jatkumo pisteestä A pisteeseen Ö.
Vuosi sitten kirjoitin Vila do Conden Queima do Judas -spektaakkelista.
Tänä vuonna olen mukana siinä pikkuriikkisen verran. Olin perjantaina torilla
taimiostoksilla, kun eräs nainen tarttui minua hihasta ja talutti kameran
eteen. Hän kertoi, että tänä vuonna esityksen alussa heijastetaan näkyville
naisten muotokuvia. Istuin hetken aikaa
kahden valokuvaajan tähtäimessä ja jatkoin matkaani.
Ensi viikko on semana santa, pyhä viikko, jolloin
valmistaudutaan pääsiäiseen. Jotkut paastoavat, me emme. Juudas poltetaan
lauantaina, myöhään illalla. Jos jaksamme, lähdemme katsomaan. Jos emme, menemme nukkumaan. Helppo valinta.
Ai niin. Ne lattialle rapisseet valkosipulinkuoret
pyyhkäisin pois kostealla talouspaperilla. Ei se nyt niin iso juttu ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti