Sikopaimenen arkipäivää

Kun tulin Irtiottoon ja aloitin blogin pitämisen, tarkoituksena oli kierrellä Portugalia, käydä eri tapahtumissa ja kertoa niistä sekä maan tavoista ja perinteistä. Nyt olen oppinut jotain. Ainakin sen, että oman elämän käsikirjoitusta ei kannata kirjoittaa etukäteen. Sitä voi joutua editoimaan muutaman kerran.

Minun piti nauttia kaupungin keskustan tuntumassa asumisesta. Nyt asun pikkukylän laitamilla. Minun piti matkustaa. Nyt on hyvä jos käyn kerran viikossa kaupungissa torilla. Piti kirjoittaa maan tuhansista eri tapahtumista ja juhlista. Nyt kerron maatilan arkipäivästä. Niin pieleen meni omat hyvät suunnitelmat, että naurattaa. Mutta eiköhän kaikille käy näin jossain vaiheessa elämää..? Sitä saa mitä ei ymmärrä tilata. 

Laput silmillä.

Kuten viime viikolla kirjoitin, maatilallemme muutti parikymmentä sarvipäätä ja yksi possu. Sonnit ovat olleet laitumella, missä ne hyvin tehokkaasti napostelivat kaiken heinän viikossa. Possulle on oma aitauksensa, missä se niin ikään viikossa tonki ja pisti kaiken mullin mallin. Hyvä niin, sillä nyt on toivoa, ettei sille paikalle enää kasva murattia. Siitä on nimittäin hirveän vaikea päästä eroon. Siihen näköjään tarvitaan oikea sika.

Possu, jonka kaikessa hiljaisuudessa olen ristinyt Bessiksi (sen kumppani Porky vaihtoi maisemaa muutama viikko sitten), on oikea luomupossu. Se syö vain tuoreruokaa, vihanneksia ja heinää. Kiivit ovat sen suurta herkkua, ja niitähän meillä riittää. Bess-possu on seurankipeä. Kun sen aitauksen viertä kävelee, pihatietä pitkin, se seuraa niin pitkälle kuin pääsee. Yhtenä päivänä Carlos oli talon vierellä keskustelemassa naapurin leskirouvan kanssa, kun possu oli yhtäkkiä ilmestynyt siihen viereen isot korvat höröllään. Se kai kuuli, että puhe oli ”hänestä”, ja oli kaivautunut ulos aitauksestaan. 

Rottweilerin päiväunet.

Olin eilen olohuoneessa, kun ikkunaan koputettiin. Vuokralainen tuli kertomaan, että possu on lähtenyt päiväkävelylle. Toden totta, vilkaisin ulos ja näin töpselikärsän kurkistavan pihatieltä kadulle. Tuli kiire. Carlos oli käymässä naapurikylässä, joten hyppäsin saappaisiin, kiskaisin takin päälle ja rynnin ulos possun perään. Hädissäni otin mukaan Gaian talutushihnan, siinä hölmössä uskossa, että saisin sillä talutettua possun takaisin aitaukseensa. Hetkeä myöhemmin totesin, että satakiloiselle possulle rottweilerin punainen talutushihna on pelkkä trendikäs kaulakoru. Niukin naukin yltää kaulan ympäri.

Possu pinkaisi aitauksensa ohi hedelmätarhaan ja minä sen perässä. Tarrasin sitä hännästä kun en muutakaan keksinyt. Se pötki kiljuen pakoon naapuripellolle. Sain juosten sen kiinni ja kääntymään takaisin. Löysin narunpätkän, ja yritin lassota possua. Jiihaa! Onnistuin! Paitsi että possu solahti sulavasti lenkistä läpi ja oli taas vapaa. Yritin uudestaan, mutta aina se retale rimpuloi itsensä vapaaksi. Satakiloinen possu on auttamatta vahvempi kuin viisikymmentäkaksikiloinen minä. Koko tätä touhua seurasivat silmä kovana kolme vuohta, kaksi lammasta ja kuusi kanaa. Vuohilla oli taas kulmakarvat huvittuneesti kohollaan.

"Happamia", sanoi sika sitruunoista. 

Carlos oli tulossa kotiin pian, joten päätin vaihtaa taktiikkaa ja keskityin vahtimaan, ettei possu lähde harhailemaan kauemmas. Ei hätää. Se löysi puutarhajätetunkion ja röhkäisi ilahtuneena, alkaen tonkimaan sen aarteita. Seisoin hartiat jokseenkin lyyhyssä katsomassa vaaleanpunaista, puolikaljua sikaa, vettä vihmoi taivaan täydeltä ja takki alkoi kastua. Sade sumensi silmälasini ja ajattelin tyytyväisenä, että eipä sentään silmät kastu. Siinä sikaa silmäillessäni minulle selkeni, että helsinki sentään, nyt olen sikopaimen. Tähän on tultu. Ohikiitävän hetken ajan ajattelin haikeudella entistä työtäni siistissä, lämmitetyssä/ ilmastoidussa ja ennen kaikkea kuivassa toimistossa. Se hetki kiisi kuitenkin ohi enkä siihen enää palaa.

Carlosia ei alkanut näkyä ja minulla alkoi sisäinen lämpötila kohota. Miehet ovat aina myöhässä! Täällä minä seison kastumassa, possua vahtimassa, ja mies ajelee kuivana autossaan. Grrr! Possu näytti nauttivan hedelmätarhan antimista, eli puiden alla kasvavasta ruohosta, joten lähdin käymään talolla. Carlos oli juuri noussut autosta. ”Vai apanhar a tua porca!”, Mene pyydystämään possusi!”, kivahdin hänelle ja paiskasin sanojen painoksi maahan käsissä vielä pitelemäni köydenpätkän ja taisin pikkaisen polkaista jalkaakin.

Mitä teki portugalilaismies? Säikähti kiukkuista suomalaisnaista? Tiuskaisi jotain takaisin? Pöh. Vetäisi takin niskaan hartiat naurusta hytkyen ja kysyi miksen ajanut possua takaisin aitaukseen.

Etelän hetelmät. 

Hetken aikaa jäähdyttyäni lähdin Carlosin perään katsomaan miten possunpyydystys häneltä sujuu. Että ei se niin helppoa ole. Pihatielle päästyäni possu juosta jolkotti vastaan, Carlos sen perässä, ohjaten sitä pitkällä vitsalla. Possu kiljahti ja luikahti aitaukseensa samasta aukosta mistä se oli ulos tunkenut. Koko hommaan meni alta viisi minuuttia. Silloin kun sen osaa.

Possuparan päivät ovat käymässä vähiin. Ensi viikolla se siirtyy naapurin leskirouvan haltuun, tämä on jo sopinut paikalle miehen joka hoitaa ikävän työn. En aio olla silloin paikkakunnalla.

Nyt kun maatila on täysipainoisesti maatila, näen miten paljon siitä on työtä, ja raskasta työtä. Onhan se terveellistä kropalle ja päälle. Olisi kiva jos se tuottaisi vähän enemmän. Kiva olisi myös jos täällä olisi samantapainen lomittajajärjestelmä kuin Suomessa. Mukavaa olisi sekin jos sataisi vähemmän, sillä sonnien talloma pelto on nyt mutavelliä. Näillä eväillä kuitenkin mennään mitä pöytään on katettu. 

Tänä iltana pöytään katettiin sargo-nimistä kalaa, paahdettuja perunoita ja salaattia. Avasimme pullon portugalilaista valkoviiniä, jälkiruuaksi söimme eilen tekemääni suklaa-appelsiinikakkua, johon tuli omien kanojen munia ja oman puutarhan appelsiineja. Sen päälle kupilliset cevadaa, ja sitten saatoin sohvalle istahtaa. Unta ei tarvitse tänäänkään odottaa.