Kieli solmussa

Espanjaa ymmärtää hyvin portugalinkin pohjalta:
"Hyvä kahvi ei muuta elämää, mutta tekee
siitä paljon virkistävämmän."
Ei kuulosta kovin hyvältä suomeksi.
Madrid.

Opin jälleen kerran kantapään kautta, ettei asioita kannata suunnitella liikaa. Tai siis periaatteessa olisin voinut oppia, sillä jos en tähän ikään mennessä ole vielä sitä sisäistänyt, niin ehkei sitä tule tapahtumaankaan.

No, joka tapauksessa. Viikko sitten asetin tavoitteeksi, että sunnuntaihin mennessä on kasvimaa käännetty ja lannoitettu ihan oikealla naudanlannalla ja kompostilla, ja sinne istutettu torilta ostetut taimet. Aloitin leikkaamalla sirpillä rikkaruohoja, jotka kuskasin naapurin leskirouvan kääpiövuohien, ankkojen ja kanojen ruuaksi. En löytänyt kuokkaa, joten ihan supisuomalaisella sisulla ja pienellä haralla raaputin pienen osan kasvimaata puhtaaksi rikkakasvien juurista. Siinä vaiheessa alkoi keuhkoissa tuntua pientä rohinaa.

Seuraavana päivänä yskin jo täysillä, ja olo oli kuin olisi kulkenut jonkinlaisen nuijintavekottimen läpi. Ihoa särki, mutta se helpottui särkylääkkeellä. Kasvimaalle ei ole kuitenkaan asiaa ennen kuin yskä on talttunut, sillä yhdestä keuhkokuumeesta opin sen läksyn ettei tuulen kanssa pelleillä. Ja täällä tuulee.

Palasin tänään aamupalan jälkeen sänkyyn, ja Carlos tuli seurakseni vietyään eläimille ruokaa. ”Dedä on dugossa”, totesin hänelle erään yskänkohtauksen päätteeksi. ”Laita sitä spraytä”, hän ehdotti, viitaten sieraimet suorastaan auki räjäyttävään aineeseen, jota hän toi apteekista edellisen flunssan aikoihin. ”Kohta”, vastasin. ”Haluan maksimoida helpotuksen.”

Tässä liikkeessä asiointi sujui espanjan ja portugalin yhdistelmällä.
Madrid.

Keskustelimme hetken siitä, onko ”maksimoida” portugaliksi maximar (kuten sanoin) vain maximisar (kuten sitten opin). Arvailen sanoja välillä summamutikassa sillä tiedän, että opettajani oikaisee virheet. Tosin välillä hän pistää minut arvuuttelemaan niin kauan kunnes osun oikeaan. ”Kyllä sinä osaat kun vain vähän yrität”, hän kannustaa.

Portugalilaisten rakastamaa diminutiivia olen ainakin oppinut käyttämään. ”Esta coisinha que se usa para…” (se pikku juttu millä voi tehdä...) on hyvin kätevä tapa välttää käyttämästä sanaa josta ei ole harmainta hajua, oli sitten kyse porakoneesta, korkinavaajasta tai vaikkapa kastelukannusta. Aiemmin käyttämäni coisa on muuttunut coisinhaksi ihan huomaamatta. Mistäköhän se on tarttunut?

Puhun suomea päivittäin. Koiran kanssa. Se vastailee omalla kielellään. Olen huomannut, että pikkuhiljaa alkaa senkin kanssa livahtaa portugalinkielisiä sanoja suuhun. Ja aina kun menemme ulos, menemme ”ulosh”.

Seinäraapustuksia, Salamanca.

Alan siis olla sellaisessa kielisolmussa, ettei paraskaan merimies osaisi sellaista tehdä saati avata. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat tehokkaimpia tapoja tarrata kiinni äidinkieleen. Roikunkin kiinni siinä kynsin ja hampain, sillä sanat täytyy hallita. Suomeksi en voi selitellä ”se pikku juttu jolla tehdään pikku reikiä” kun kirjaan ohjetta vaikkapa pienen hyllyn tekemiseen.

Kielen unohtaa jollei sitä käytä. Vieraideni kanssa Carlos on kaivellut muististaan aiemmin osaamaansa englantia. Onneksi hän ei kaivellut sitä aikoinaan minun kanssani, sillä silloin minulta olisi saattanut jäädä portugali oppimatta.

Kyllä iso osa kuulluista asioista menee silti yhä huti. Vanhanrouvan puheet usein, samoin tv-uutiset. Molemmat kertaavat menneitä tapahtumia, joita en ihan heti osaa liittää mihinkään konkreettiseen. Vierasta kieltä on paljon helpompi ymmärtää silloin kun aihetta voi käsin kosketella. Kun tehdään ruokaa, pilkotaan porkkanoita ja perunoita ja keitetään ne, tai kun käydään ostoksilla, ostetaan lihaa ja kalaa ja wc-paperia. Helppo juttu. Kun Brysselissä keskustellaan lainavakuuksista ja koroista ja talousnäkymistä on se yhtä hepreaa kuin olisi joku marsilainen höpöttämässä sikäläisistä tapahtumista; minkä sävyinen vihreä nahka on muodissa juuri nyt, ja kuinka on keksitty uusi menetelmä tehdä vettä vetyhypsuperoksalidoimalla avaruuspölyä.

Ilmiselvä E.T. Joan Mirón maalaus
Reina Sofian taidemuseossa Madridissa.

Kun en nyt täällä petin pohjalla voi juuri muuta tehdä kuin kirjoittaa ja suunnitella, ja olen nyt tältä päivältä juttuni melkein kirjoittanut, suunnittelen mitä teen sitten jos joskus kasvan isoksi. Ja jos ne suunnitelmat menevät poskelleen ei se haittaa, sillä niiden toteutuminen ylipäätänsä on aika epätodennäköistä, koska tuskin tästä isommaksi koskaan kasvan.

Taidanpa seuraavaksi mitata lämmön… tuntuu vähän siltä. 

Kuvissa vielä välähdyksiä Espanjan kierrokselta.