Salli mun erehtyä

Viikon takainen takatalvimyrsky tuntuu jo kaukaiselta kuin aamuöinen uni. Tänä aamuna heräsin ja kuulin kiivipuissa, varpusten seassa, oudon linnun. ”Tiiiiii-ty-ty-tiiiii!” se huhuili siellä väräjävällä vibratolla. Sävellajista erehtynyt tintti?

Juodessamme eilisiltana cevadaa pihalla, oli taivas tähtikirkas. Koneita nousi Porton lentokentältä, lepakko sujahteli autokatoksen alla. Aamulla ilma oli sakea sumusta. ”Kyllä se hälvenee ja tulee kaunis päivä”, totesi Carlos ikkunaluukkuja avatessaan, sillä varmuudella mitä vuosikymmenien kokemus maanviljelystä ja säätilan seuraamisesta tuo mukanaan. Ehkä illalla kännykän kautta luettu säätiedotuskin avitti osaltaan.

Eikä hän erehtynyt. Nyt, puolitoista tuntia myöhemmin, taivaan sini on jo nähtävissä ja aurinko paahtaa hetki hetkeltä kuumemmin. Tästä tulee lämmin päivä, huomisesta vielä lämpimämpi. São Pedro hymyilee meille.

Kerroin viime viikolla opettavani suomea nuorelle eläinlääkärille. Hän vaikuttaa yhtä motivoituneelta kun itse olin aikoinaan valmistellessani ensimmäistä muuttoa Portugaliin. Voimakas tahto tehdä jotain saa ihmisen saavuttamaan liki täyden kapasiteettinsa oppia uutta. Minulta vei kolme kuukautta oppia lukemaan portugalia. Puheen ymmärtäminen veikin sitten pidemmän aikaa.

Valmistelen kotitehtävät niin, että oppilas joutuu arvailemaan ja päättelemään sanoja ja niiden taivutuksia esimerkkien avulla. Ei siis pelkästään kerrata jo kertaalleen läpikäytyjä asioita. ”Älä pelkää tehdä virheitä, niistäkin oppii”, rohkaisen häntä. Kun hän tekee virheen, kerron onko se vakava, grave, vai ei. Vakava virhe voi aiheuttaa väärinkäsityksen, ei-vakavasta virheestä huolimatta tulee ymmärretyksi. Ei suomea tarvitse täydellisesti puhua. Virheitä saa tehdä. 

Kukapa meistä ei olisi joskus koulussa antanut väärää vastausta, koko luokan edessä tai jossain kokeessa, ja oppinut siitä kyseisen asian loppuiäkseen? Virheistä oppii tehokkaammin kuin nassun eteen laitetun valmiin paperin pänttäämisestä. Tekemällä oppii.

Eräs entinen esimieheni oli siitä hyvä johtaja, että hän salli alaistensa tehdä virheitä ja oppia niistä. ”Kaikki tekevät joskus virheitä”, hän totesi käsiään levitellen. Teki hän itsekin. Hyvä johtaja kantaa vastuun virheistään. Ei selittele, syytä muita.

Vieläkö Suomessa on tilaa virheet sallivalle johtamistavalle? Veikkaan, että ei. Ajat ajoivat jo ohi. ”Tulos tai ulos”, se on kerrasta poikki, johtopaikoilla on tuulista ja ovi käy tiuhaan. Pahimmassa tapauksessa tilalle tulee toinen, joka toistaa samat virheet. Hyvä johtaja sallii kertaerheen, huono vetää muut perässään tekemään niitä kuin Hamelnin pillipiipari.

Ikävä kyllä joskus, useinkin, johtajan oppirahojen maksumiehiksi joutuvat muut, ja korkojen kanssa. Yhden erhe, toisen murhe. 

Erehtyminen on inhimillistä, sanotaan. Vain se joka ei tee mitään, ei tee virheitäkään. Meissä kaikissa on sisäänrakennettu ominaisuus pyrkiä parempaan elämään. Sen saavuttamiseksi teemme joskus ratkaisuja, jotka jälkikäteen arvioituna osoittautuvat virheiksi. Joskus, ei aina. Kristallipalloa ei edelleenkään ole kellään, vain usko ja luottamus siihen, että kaikki järjestyy parhain päin. Ja siihen täytyy uskoa, sillä se usko kantaa läpi karikoiden, jotka oma erhe on eteen kasannut. Joskus vain käy niin. Kaikessa on riskinsä. 

Kun näin pohdin ja kirjoitan, olenko nyt todennut tehneeni jonkun virheen? En. Ainakin hyvinä hetkinä ajattelen niin. Huonoina hetkinä pohdin, oliko erhe tulla tänne asumaan. Itsekseni elo olisi paljon rauhallisempaa. Muistisairaan kanssa on välillä raskasta elää. Hän ei opi virheistään. Voin joka päivä pyytää vanhaarouvaa olemaan tekemättä samoja, tiettyjä asioita, mutta puhun muurille, jonka läpi ei ole pääsyä. Hakkaan päätäni siihen.

Tällaisessa tilanteessa vain läheiset voivat yrittää oppia. Sietämään toistuvia, samoja erheitä. Katsomaan läpi sormien tai olemaan näkemättä ollenkaan. Ymmärtämään mikä on vakavaa, grave, mikä ei niin vakavaa. Hyväksymään sen, että kaikkea ei voi kontrolloida. Kun vanharouva katkoi puolet istuttamistani iiriksistä, ja melkein itkin, Carlos huomautti minulle, että ne ovat vain kukkia. 

Totta. Palasinpahan takaisin maan pinnalle, missä ihmisillä on oikeita ongelmia. Risoi se yhä, mutta ei enää samassa mittakaavassa, ja pohdin tietysti sitä, harmittiko minua enemmän tyhjä kolo kukkapenkissä vai se, että kasvattamieni kukkien kohtalo ei ollutkaan omissa käsissäni, kontrollissani. Olin erehtynyt niin luulemaan. 

Kuvissa perhonen, joka lepatteli eilen pihalla kukasta kukkaan. Sen elämä lienee lyhyt kuin hento henkäys, se ei montaa erhettä ehdi tehdä. Onnekas vai ei? Kaunis, joka tapauksessa.