Rutut ja rypyt

Ihana syyskuu jatkuu yhä. Aurinko paistaa, pääskyset nököttävät puhelinlangoilla, keräten pikkuhiljaa joukkoja siirtyäkseen talveksi lämpimämmille maille. Torstai-iltana sain treenata maissintähkien keruuta, kun talon vieressä oleva pelto niitettiin. Kannoin kotiin kolme säkillistä kullankeltaisia tähkiä ollen sen jälkeen jokseenkin voipunut. Aamulla palasin apajille, mutta iltahämärissä käyskennelleet kollegat olivat jo putsanneet pellon. Lauantaina se jo kynnettiin. Kiirettä saa pitää tähän aikaan vuodesta.

Olin lauantai-iltana keittiössä laittelemassa illallista, Carlosin lähdettyä ostamaan pultteja ja muttereita traktorin peräkärryn korjausta varten, kun vanharouva tuli kertomaan, että yksi vasikoista käyskentelee traktoripolulla. Vanhanrouvan sanomisiin saa suhtautua hienoisella varauksella, mutta koska hän on oikeassa yhtä usein kuin erehtyykin, niin tuuppasin jalkani pihakenkiin ja koppasin kouraan luudan, ja loikin pihan poikki hedelmätarhan portille ja sitä kautta laitumelle. Totta, nuorin vasikoista nassutti pientareelta heinää sähköpaimenlangan väärällä puolella, isompien ollessa lähettyvillä laitumen sisäpuolella. Kaikki olivat rauhallisia ja tyytyväisen oloisia. Kipitin takaisin sisälle soittamaan Carlosille apua!-puhelun. Vanharouva pyrki ulos, pyysin häntä pysymään sisällä. Nautoja ei sovi häiritä, ne nimittäin säikähtävät helposti ja lähtevät sorkat soiden karkuun. Ne eivät päästä rapsutusetäisyydelle – senkin kerran kun maataloustuottajien osuuskunnasta tultiin ottamaan verikokeet ja rokottamaan kaksi vanhinta sonnia, oli miehillä täysi työ saada ne ajettua toimenpidettä varten rakennettuun aitaukseen. Lopuksi he turvautuivat vanhaan hyvään keinoon: ruokaan. Maissista tehty rehujauho on niille vastustamattoman hyvää herkkua.

Rauhalliset naudat jäivät siis laiduntamaan ja palasin keittiöön kakkutaikinan sun muun tekoon, kunnes muistin että yläkerran ikkunat pitää sulkea. Samalla vilkaisin olohuoneeseen. Vanhaarouvaa ei näkynyt missään. Prkl, manasin mielessäni. Pihakengät taas jalkaan ja kiireen vilkkaa laitumelle. Vanharouva seisoi illan hämärässä laitumen laidalla moppia pidellen. Olin aamulla pessyt lattioita. Laitumella olevat naudat olivat siirtyneet toiseen paikkaan, ja pieni vasikka oli ypöyksin traktoripolun varrella. Taluttaessani vanhaarouvaa takaisin talolle muistutin, että olin pyytänyt häntä pysymään sisällä.

Carlos tuli onneksi pian, ja loikimme laitumelle, hän alakautta ja minä traktoripolun yläpäästä. Pikkusonni säikähti ja lähti laukkaamaan minua kohti. Heristelin sille luutaa ja se pysähtyi, katsoi toiselta puolelta lähestyvää Carlosia, taas minua luutineni, ja päätti parhaaksi luikahtaa poiskytketyn sähköpaimenen alta takaisin laitumelle laumansa luo. Minä palasin keittiön puolelle laittamaan kakun ja ruuan uuniin.

Kakun tein siksi, koska vanhenin taas vuodella. Harmaita hiuksia en ole enää viitsinyt hakea, sen ensimmäisen löytymisen jälkeen. Kasvoillekin on ujuttautunut pikkuhiljaa, salakavalasti, juonteita ja uurteita, sellaisia joita rypyiksi kutsutaan. En voi enää huijata itseäni ottamalla silmälasit pois kun katson peiliin – syvä otsaryppy hyppää silmille jopa ilman laseja. Ikänäkö ei enää riitä sitten kun ikää on enemmän kuin näköä.

Ei voi mitään, me naiset olemme välillä tällaisia. Haluaisimme näyttää kauniilta ja nuorekkailta ja freeseiltä ja hehkuvilta ja ties miltä. Ja sitten läiskäistään päin kasvoja – kirjaimellisesti – ajan ja iän jäljet, rypyt ja läiskät ja löpsöttävät posket. Vähemmästäkin voi saada keski-iän kriisin. Minkäköhän laisen villityksen saan sitten kun olen täyttänyt 50 v.? Kauhistus.

Koristellessani suklaista kakkua sunnuntaiaamua päätin, että laitan siihen paahdettuja manteleita yhden jokaista vuotta kohden. Pilkottuani 36 vaaleaa mantelia alkoi leikkuulaudalla olla jo aika iso pino. Lopetin siihen. Tarkoitus oli tehdä suklaa- eikä mantelikakku. Sovitaan niin, että tänä vuonna täytin sitten 36 vuotta. Toisen ja viimeisen kerran.

Kun sunnuntailounaan jälkeen veimme pyhäastioita keittiöön – maisemakuvioiset ns. sunnuntailautaset (pratos de domingo), isältä perimäni venäläiset kristallilasit ja vanhanrouvan vanhat, koristekaiverretut aterimet – kolahti yksi raskaista veitsistä vasten kristallilasia, jonka jalka kilahti poikki. Kling! ”Nämä lasit pysyvät jatkossa kaapissa!” Carlos melkein parahti. ”Eivät pysy”, vastasin minä. ”Mieluummin käytän niitä, vaikka jokin joskus rikkoutuisikin, kuin että ne olisivat aina kaapissa, unohdettuina.”

Sama pätee elämään. Ei sitä saa pitää lasivitriinissä pölyttymässä. Sitä pitää käyttää, siis elää, joka päivä ja vielä vähän enemmän silloin kun on aihetta juhlaan. Ei tarvitse mennä täysillä koko ajan, kuin viimeistä päivää, kunhan välillä muistaa tehdä asioita joista saa iloa itselleen tai toisille. Matkan varrella sattuu vahinkoja, tulee kolhuja, ryppyjä ja ruttuja – jää elämän jälkiä. Jotkut ovat näkyviä, toiset piilossa pinnan alla, mutta kaikki ovat todisteita siitä, että ei ole säästellyt elämäänsä vaan on elänyt sitä. 

Vastoinkäymisiä on aina, jopa Irtiotossa. Olisi helpompi lannistua ja antaa periksi, lakata yrittämästä, pistää elämä jäihin ja odotella parempia aikoja. Lymytä piilossa, peläten epäonnistumista. Niin ei vaan voi tehdä. Ei saa. Silloin menettää mahdollisuuden onnistua. Mahdollisuuden tarttua kristallilasiin kun on juhlaan aihe, mahdollisuuden elämän hyviin hetkiin. Pää pois puskasta, elämä pois lasikaapista, ulos yrittämään ja onnistumaan ja epäonnistumaan ja onnistumaan uudestaan. Tulkoon ryppyjä ja ruttuja ja kolhuja ja naarmuja, ulkoisia ja sisäisiä, mutta ainakin on yrittänyt. Ja elänyt. 

Kuvissa rukoilijasirkka, joka poseerasi kameralle pellonlaidassa eräänä päivänä. Parittelun jälkeen naaras kuulemma syö koiraan. Siihen lienee jokin hyvä biologinen syy, jonka ötökkätieteilijät varmaan tietävät.