Ole hyvä ihminen

Palasimme eräänä päivänä pikaiselta kauppareissulta, ei vaan pankista ja apteekista, ja odottelimme kadulla ajoportin avautumista. Kadulla käveli punaiseen liiviin pukeutunut mies – oli hänellä toki housut, kengät ja paitakin – ja ajattelin, että hän on jonkun teleoperaattorin myyntimies. Heitä kiertää ovelta ovelle tarjoamassa puhelinliittymiä, satelliittikanavia ja Internet-yhteyksiä. Portin avautuessa pikku-Batatinha säntäsi kadulle ja miehen, ”tunkeutujan”, perään. Minä säntäsin autosta Batatinhan perään. Carlos parkkeerasi auton ja mies tuli vaihtamaan pari sanaa. Carlos kaivoi taskustaan kolikon ja antoi sen miehelle.

Kysyin myöhemmin, mihin mies rahaa keräsi. ”Huume- ja alkoholiriippuvaisten majapaikkaan”, hän vastasi.

Vaikka asumme kylän laitamilla, kulkee kadulla viikoittain rahan pyytäjiä, useimmiten nuoria romanityttöjä kurkistelemassa ikkunoista, koputtelemassa portteihin. Kerran yksi heistä kävi ahdistelemaan kadun toisella puolella asuvaa haurasta leskirouvaa, joka oli lähdössä viemään roskapussia ulos. Tyttö anoi rahaa sinnikkäästi, tarttui olkapäähän, meni sen rajan yli joka sai minut tulistumaan kun seurasin tilannetta työhuoneen ikkunasta. Avasin ikkunan ja karjuin: ”Jätä rouva rauhaan!” Ja hän jätti. Hetken ajan tunsin olevani avuntarpeessa olevien vanhojen rouvien sankari. Se tuntui aika kivalta.

Olin kerran tiskaamassa kun joku koputti ikkunaan. Tiskiallas on ikkunan edessä. Avasin ikkunan. Kadulla seisoi nuori nainen joka selitti, että hän tarvitsee lapselleen lääkkeitä, ja pyysi siihen rahaa. Olen toisinaan hirveä kyynikko. Jokin olemuksessa sai minut epäilemään tarinaa. Ehkä se oli pälyilevät silmät, tummat varjot niiden alla, kyyhöttävä olemus tai vapiseva käsi, mutta mieleen tuli ennemmin huumeidenkäyttäjä kuin sairaan lapsen äiti. Pahoittelin, että en anna rahaa. ”Saisinko pari keksiä, minulla on nälkä”, hän sitten pyysi. Hain muutaman keksin, ojensin ne hänelle ja suljin ikkunan surullisin mielin. Lasin läpi näin, kun hän antoi osan kekseistä nuorelle miehelle, joka oli näköjään ollut koputtelemassa kadun toisella puolella. Nälkä oli varmasti totta.

Kyynikko minusta tuli silloin, kun Helsingin Kampissa pieni, tosin pullea poika nykäisi hihasta ja sanoi itkua vääntäen ettei hänellä ole bussirahaa Porvooseen ja matkakortista loppui arvo. Annoin hänelle kaksi euroa muistamatta sitä, ettei Helsingin matkakortti toimi Porvooseen. Pojan kaveri odotti sivuummalla ja näin kuinka he riemuitsivat saaliistaan. Tulin höynäytetyksi. Saattaa se tapahtua toistekin.

Yhtenä päivänä kuulin vanhanrouvan keskustelevan jonkun vieraan kanssa pihatiellä, ja koirat haukkuivat taas ”tunkeilijaa” sisäpihan puolella. Menin katsomaan. Siellä oli mies, joka kertoi keräävänsä rahaa sairaille lapsille. Hän vilautti minulle haalistunutta, laminoitua valokuvaa. Kyynikko minussa kuiskasi jotain korvaan. Pahoittelin, mutta että annan rahaa suoraan sitä tarvitsevien käteen. Näin olen luvannut tehdä; jokaisesta myymästäni Milmanda-laukusta annan euron kadulla kerjäävälle vanhukselle tai vammaiselle.

Mies kääntyi pois sadatellen ”#@#*@:n ukrainalainen”. No, annoin olla siinä luulossa. Tuli siinä samalla mieleen, että tuskin oikealla asialla oleva käyttäytyisi niin.

Jos jo saa mainita sanan ”joulu”, niin joulun lähestyessä rahankeruukampanjat lisääntyvät kiivaassa tahdissa. Kohta markettiin ei voi enää astua sisään ottamatta osaa johonkin keräykseen. Vastikkeeksi kolikosta saa takinrintamukseen tarran. Portugalilaisille tämä solidaarisuus on paljon luontevampaa kuin pihille suomalaiselle. Jaetaan vähän siitä vähästä mitä on, se kuuluu täällä asiaan. Sosiaaliturva ei ole samalla tasolla kuin Suomessa, joten jokaisen kortta tarvitaan, ja erityisesti jouluna se huomioidaan. Marketissa voit ostaa kassillisen ruokatarvikkeita, ja se toimitetaan apua tarvitseville. Myös kirkot vastaanottavat ruokalahjoituksia.

Lienee luonnollinen tarve tuntea itsensä välillä hyväksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka välittää muista, aidosti, ja auttaa mahdollisuuksiensa mukaan. Epäitsekkääksi. Joskus, kun teen jotain, vaikkapa autan vanhaarouvaa peseytymään ja pukeutumaan, mietin, tekeekö se minusta hyvän ihmisen. Haluaisin ajatella niin. Toisaalta sitten kun hermostun hänelle vaikkapa siitä, kun hän taas heittää viikunankuoria pihalaatoitukselle, ”koirat syövät ne” hän väittää – eivät muuten syö, ja käymme tämän keskustelun melkein päivittäin, vuoden mittaan vain hedelmät vaihtuvat – niin tunnen olevani huono, paha ihminen, noukkiessani jälleen kerran kuorenpalasia maasta. Hyvän ja pahan välinen kamppailu korostuu silloin, kun eletään 24/7 muistisairaan ihmisen kanssa. Ei saisi hermostua, mutta silti se on ihan luonnollista. Inhimillistä. Sallin sen itselleni. Vanharouvakin sallii sen. Hän heilauttaa kättään ja painelee sisään. 

Kyynikko minussa tirauttaa kyyneleen kun sanon, että on hirveän helppoa olla silloin tällöin hyvä ihminen, hetkisen ajan ainakin. Anna välillä vähän siitä mitä sinulla on. Se on vain vähän pois sinulta, mutta sekin vähä voi olla paljon jollekulle toiselle. Ei sen tarvitse olla edes rahaa. Se voi olla aikaa. Tai apua jonkin asian tekemisessä. Tai huomiota, kuunteleva korva, lämmin käsi, rohkaiseva hymy. Hyvyys lähtee pienistä teoista, pienistä sanoista. Niistä voi seurata isoja tunteita. 

Kuvissa kosmoskukkia. Samoja kuvia mustavalkoisina PhotosAlmassa.