Serkkuja siellä, serkkuja täällä

Viime päivityksessä liikuimme aika syvissä vesissä, joten kevennetäänpä vähän tunnelmia sillä se sopii niin mainiosti tämän päivän ilmaan. Yöllä satoi pitkään ja hartaasti, ensimmäisen kerran kunnolla sitten kesäkuun alun. Aamulla taivas kuitenkin selkeni kirpakan pohjoistuulen myötä, ja ilma on nyt raikas ja pölyistä puhdas. Aaah!

Sateen huuhdeltua pölyt pois tietää se kuitenkin yhtä ikävää asiaa: en voi enää millään tekosyyllä lykätä ikkunoiden pesua. Nyt niistä tosin näkee jopa läpi, mutta kesäiset kärpäsenkakat olisi hyvä kuitenkin putsata pois. Ei vaan oikein nappaa tämä inhokkihommien listaykkönen. Mieluummin putsaisin vaikka talon kaikki kolme kylpyhuonetta, mutta kun se tuli tehtyä viimeksi lauantaina, niin ei nyt taas kehtaa. Kun toisilla on personal trainerit kuntoilun harrastamiseen, niin minä tarvitsisin sellaisen ikkunoiden pesemiseen.  Tiedän, aloittamisen kynnys on se korkein. Pitäisi ehkä huijata itseään: ”pesenpäs nyt vain tuon viiruisimman ikkunan tuosta ja loput sitten joku toinen päivä”, ja vauhtiin päästyäni en enää osaisikaan lopettaa. Niin on käynyt aiemminkin.

Ei kymmenkunta pari-ikkunaa ja kolme lasiovea mikään ylivoimainen urakka ole, varsinkin kun tuplaikkunoita ei tarvitse avata ja niiden ristikotkin on kätevästi laitettu lasien väliin eivätkä ne ikkunat ole edes isoja kun tämähän on vanha maalaistalo ja ikkuna-aukot on puhkottu puolimetriseen kiviseinään. Kyllähän minä vielä ne ikkunat pesisinkin, mutta ne karmit... ja kiviset ikkunalaudat sisä- ja ulkopuolella... ja ikkunoiden ympärykset. Äääh!

Sillä välin kun yritän psyykata itseäni tähän ikävään mutta tarpeelliseen askareeseen, voin tarinoida jotain muuta. Voin kertoa esimerkiksi siitä, miten eräänä päivänä paikalle tupsahti mies, joka kertoi olevansa sukua, ”serkku”, primo. Portugalin kielessähän ja kulttuurissa serkku on paljon laajempi käsite kuin suomessa ja Suomessa. Carlosilla on vain yksi setä eikä yhtään tätiä tai enoa, mutta serkkuja putkahtelee silti vastaan joka kadunkulmassa. Serkuksi käy kutakuinkin kuka vaan joka on edes kaukaista sukua.

Tehdessämme kolme vuotta sitten talossa remonttia kävimme kahvilla paikallisessa kahvilassa. Sen omistaja tuli kertomaan olevansa Carlosin serkku. Selitti vielä mitä kautta. Ihmeellistä oli tietenkin se, mistä hän Carlosin tunsi. Olimmehan paikalla ensimmäistä kertaa.

Muutama päivä sitten olimme toisessa kahvilassa, ja samaan pöytään istahti isokokoinen mies, joka näytti tutulta. Muistin myöhemmin, että kävin kerran ihmettelemässä lypsyrobottia hänen navetassaan ja sain hänen vaimoltaan kurpitsan, josta tein ylimakeaa hilloa. No, kahvilasta lähdettyämme Carlos kertoi miehen olevan hänen serkkunsa. Ajoimme sillä hetkellä kahden kylän välistä tietä pitkin. ”Tuossa talossa ja tuossa asuu äidin serkkuja”, Carlos mainitsi. Heistä joku olikin juuri ojentamassa isoa kurpitsaa portin yli jollekulle toiselle. Pari päivää myöhemmin kävimme maatalousmessuille. Arvasitte oikein: lisää serkkuja käveli vastaan. Välistä ennen kuin Carlos ehtii sanoa, kysyn jo valmiiksi: ”É o teu primo, onko hän serkkusi?” Jos pitäisi laskea kaikki serkut jotka olen tässä neljän vuoden aikana ohimennenkin nähnyt, eivät riittäisi sormet eivätkä varpaatkaan.

Sen sijaan vanhanrouvan muistisairas serkku, joka ennen kävi aina lauantaisin kyläilemässä täällä, tuskin enää tulee. Häntä etsittiin yhtenä aamuna, kun hän ei ollut valmiina odottamassa vanhainkodin päiväkerhon kuljetusta. Vanhus löytyi lopulta muutaman kilometrin päästä, naapurikylästä, kävelemässä pitkin maantietä pyjamaisillaan. Nyt hän ei enää siis pärjää yksin kotona.

Vanhallerouvalle tämä on tietenkin surullista, sillä muistisairaastakin serkusta oli seuraa sen kerran viikossa. Siksi eräänä päivänä paikalle tupsahtanut tuntematon serkku oli varsin tervetullut kyläilemään, ja vanhukset tarinoivat pitkään. Mies kertoi kasvaneensa tässä talossa kasvattilapsena (vaikka on oikeastikin sukua isoisien kautta) karattuaan omien vanhempiensa luota. Ennen vanhaan täällä oli väkeä paljon enemmän. Mieheltä puuttui toinen silmä ja kuulo toisesta korvasta, mutta silti tämä varmaan jo yhdeksääkymppiä kolkutteleva sitkeä sissi pyöräili tänne naapurikylältä.

Oikeastaan, nyt kun ajattelen häntä ja vähän muitakin, niin turhaan minä kitisen jostain ikkunanpesusta. Sen kun otan ja pesen ne. 

Heti huomenna, amanhã. Tai ylihuomenna, depois de amanhã.

Kuvissa ikkunoita eri puolilta Portugalia.