Karkaileva inspiraatio ja kännikana

Tuijottelen ulos kirjoitushuoneeni ikkunasta ja yritän kalastella taivaan sinen seasta inspiraatiota tähän päivitykseen. Oikeastaan tekisi mieli mennä ulos aurinkoon, rapsutella koiria ja neuloa. Kuopia vähän kukkapenkkiä ja istuttaa ruukussa esikasvanut passionköynnös jonnekin sopivaan paikkaan. Miksi en tee sitä? Olenhan vapaa ja päätän itse tekemisistäni ja missä aikataulussa ne teen. Kukaan ei velvoita kirjoittamaan blogia, varsinkaan ilman aihetta.

Ei, paitsi kun tiedän tilastoista että kävijöitä on päivittäin ja tiedän että joillekin aurinkoiset kuulumiset täältä kaukaa ovat viikon piristys. Kyllä se vähän velvoittaa.

Takki on kai vähän tyhjä. Täytin viime viikolla vuosia, ensimmäinen numero vaihtui ja toiseksi tuli nolla. Löysin naamasta heti läjän ryppyjä lisää, missä lie piileskelleet tähän asti, ikänäköisen näkö kun on armeliaan valikoiva. Sydänkin rytisteli yöllä pitkästä aikaa ja kauan odottamanani syntymäpäivänä olin niin väsynyt, että lounaan jälkeen piti käydä pitkäkseen suunnitellun valokuvausretken sijaan. Ikä heitti märän rätin silmille ja laulaa lällätti.

Illalla sentään lähdimme ulos syömään, kahdestaan. Se olikin ensimmäinen kerta neljään vuoteen. Olin jo unohtanut miltä tuntuu keskustella kaksistaan ja odottaa valmista ruokaa pöytään viiniä siemaillen. Se on kuulkaa luksusta!

Lauantaina kylään tuli muutama suomalaisystävä. Kieltäydyin pitämästä niitä syntymäpäiväjuhlina, tein silti suklaakakun ja pistin päälle muun kuin arkimekon. Istuimme ja keskustelimme ja söimme pihalla hämärän tuloon saakka, varttia vieraiden lähdön jälkeen alkoi sataa kaatamalla. Aika loistava ajoitus.

Katson taas ikkunasta ulos ja yritän saada inspiraation hännänpäästä kiinni, kuten viime viikolla kahmaisin karanneen kanan pyrstöstä vaikka se yritti pyristellä pakoon. Vanharouva oli aamuvarhain lämmittänyt itselleen leipämössöä ja jätti sen syömättä. Vein sen kanoille, ihmettelin vain vahvaa hiivan hajua. Kun loppupäivästä menin viemään lisää ruokaa, oli yksi kanoista ottanut siivet alleen ja lentänyt aitauksesta pois ja muut juoksivat ympäriinsä kuin päättömät. Löytyihän se karkulainen, ei ollut ehtinyt maissipellon sokkeloihin vielä.

Illalla kopatessani jääkaapista valkoviinitölkkiä ruuanlaittoon totesin, että se on melkein samanlainen kuin vieressä nököttänyt maitotölkki. Vihreitä molemmat. Päässäni välähti hoksauksen kirkas valo. Vanharouva oli varmaan maidon sijasta laittanut leivän sekaan valkoviiniä. Ilmankos se ei ollut maistunut hänelle, mutta maistui kyllä kanoille. Niistä tuli kännikanoja.

Seuraavana päivänä ne olivat aika hiljaisia. Kai niiden pieniä kananaivoja kivisti.

En saa inspiraatiosta nyt otetta, joten lähden pihalle kuopsuttamaan kukkapenkkiä tai neulomaan joululahjasukkaa tai tekemään jotain yleishyödyllistä. Jutun kuvituksena tällä kertaa heinäsirkka. Näitä singahtelee nyt pitkin poikin kun kävelen traktoripolulla hakemassa kanoille apilaa. Ja pihalla.

Mukavaa alkavaa viikonloppua, rakkaat lukijat!