Aavan meren tällä puolen

Kerran kuussa käyn Vila do Condessa maksamassa sosiaaliturvamaksun. Toimisto sijaitsee entisen asuntoni lähettyvillä, aivan merenrannan tuntumassa. Joka kerta otan rannalta kuvan ja lähetän sen emigranttiystävälle muistinvirkistykseksi Portugalista. Hän haaveilee muuttavansa tänne takaisin kun pääsee eläkkeelle. Siihen on vielä pitkä aika.

Maksun hoidettuani kävelen rantatietä pitkin keskustaan, matka, jonka tein monena iltana asuessani Vilassa, mutta jota koskaan en alkanut pitämään itsestäänselvyytenä. Aava meri tulvii silmiin, taivas kaartuu yllä korkeana holvina, kosteus sakeuttaa ilmaa ja suola tuntuu sieraimissa. Metsien keskellä kasvaneelle siinä on jotain huikean voimaannuttavaa.

Pitkin rantaa, sitä korkeammalla olevan tien varteen on rakennettu useita näköalapaikkoja. Pysähdyn niistä jokaisessa ja katson etelään, pohjoiseen, länteen – horisonttiin. Silmä viipyy siellä kauimmin. Siellä se näkee pidemmälle, tai ainakin niin kuvittelee, sillä tällaisena päivänä sumuseinä samentaa näkyvyyttä ja hämää silmää, häivyttää rajan meren ja taivaan välillä ja niistä tulee yhtä. Tyynen syyspäivän aalloilla keinuu purjevene paikoillaan. Ei sittenkään, kyllä se liikkuu. Hitaasti, hitaasti se tutkii tietään seuraavaan satamaan.

Kostealla rantahiekalla Atlantti kurottelee vaahtopäisiä sormiaan päivä päivältä pidemmälle. Talven etenemisen näkee rannalle kertyneistä leväläjistä ja aaltojen kantamista ajopuista ja muista, toisinaan vähemmän mukavista matkamuistoista. Lokeille ne ovat joskus aarreaitta, ja ne kulkevat sotkun seassa satunnaisen simpukan tai muun makupalan toivossa. Muutoin ne viettävät pitkiäkin aikoja tuijottaen merelle. ”Tohtisiko tuonne sekaan kaloja pyytämään”, ne tuntuvat tuumivan. Joskus Atlantti heittää aallon niiden räpylöille, ja ne hyppäävät närkästyneinä kuivemmalle hiekalle.

Aallot lipovat myös ikuisesti toiveikkaiden kalastajien saappaita. Vapa on tökätty rantahiekkaan pystyyn, ja mies itse seisoskelee vieressä tai nököttää jakkaralla ja tuijottaa. Tuijottaa ja odottaa. Joskus koukkuun tarttuu jotain. Harvemmin kalaa tai vanhoja saappaita, useammin merilevää. Kalastaja ei silti koskaan menetä toivoaan. Ikuisia optimisteja. Kärsivällisyyden kuninkaita.

Merestä pistää esiin mustia kiviä. Ne näyttävät vulkaanisilta, mutta eivät kuulemma ole sitä. Risaiset, rosoiset pinnat ovat karheita ja oivallisia simpukoiden tarttua. Laskuveden aikaan jotkut käyvät rannalla keräämässä niitä, pieniä simpukoita. Ne eivät koskaan ehdi kasvaa isoiksi.

Näillä rannoilla näkee harvassa paikassa lainelautailijoita. Se olisi silkkaa itsemurhaa. Kivikkoon joutuminen, aallokossa, murjoo ja ruhjoo. Meren voima on armoton. Sen puristuksessa ihminen on pieni oljenkorsi, joka ei kannattele ketään.

Matkani jatkuu turvallista ja kuivaa jalkakäytävää pitkin ja päätän, että seuraavalla kerralla kävelen rannalla, jos on laskuveden aika. Jätän katoavan jalanjäljen hiekkaan ja poimin taskuuni pikkukiviä, istun hetkeksi alas ja katson horisonttiin ja mietin – niin, mitä? Pitäisikö sittenkin antaa aavan meren vain tulvia silmiin ja horisontin huuhtoa tyhjäksi mielen, pysähtyä ja irrottautua muusta maailmasta ja kaikesta turhasta, koska joskus se on tarpeen. Voin riisua kengät ja sukat ja kastella varpaat ja iloita siitä että voin niin tehdä. Sekään ei ole itsestäänselvyys.

Viivyn vielä viimeisellä näköalapaikalla ennen suuntaamista kohti Vilan keskustaa. Viivyn, koska haluaisin jäädä. Katsella vielä aaltoja, kuunnella niiden pauhua, kurottaa katseen kohti horisonttia, pitkin sameaa taivasta, olla vielä hetken aavan meren tällä puolen, omassa maailmassani, sisäisessä hiljaisuudessani ja rauhassani, jota kukaan tai mikään ei sillä hetkellä pysty rikkomaan. 

Lähden lopulta, koska hoidettavana on vielä muitakin asioita. Kuukauden kuluttua palaan taas näihin maisemiin. 

Kuvat otettu loppuvuodesta 2012.