Keräilijäluonne

Voi tätä ihanaa sadonkorjuun aikaa! Paitsi että tänä vuonna kasvimaan sato on ollut niukahko syystä siitä että istutin sinne niin vähän siitä syystä että tiesin jo etukäteen etten jaksa juosta kastelukannun kanssa ihan joka päivä. Onneksi asumme kuitenkin maalla ja täällä viljellään maata ja nekin jotka eivät viljele, pääsevät sadonkorjuusta osallisiksi.

Ei, nyt ei ole käyty viinirypälevarkaissa (vaikka se helppoa olisikin, sillä lähettyvillä on viinitarha keskellä peltoja ja metsiä ja kas, meiltä menee sinne suoraan kärrypolku). Eikä perunavarkaissa. Eikä missään muissakaan varkaissa. Näillä seuduilla kesäaikaan pelloilla kasvaa keltaista kultaa eli maissia. Minähän tykkään keitetystä ja grillatusta maissista, mutta jos sitä haluaa, pitää käydä joko kaupassa tai maissivarkaissa. Nyt ei ole kyse kuitenkaan oman massun hellimisestä vaan kanojen, sillä maissi on niiden perussafkaa. Tosin jos ne itse saisivat päättää, ne söisivät pelkkää leipää ja kotiloita. Ihan kuten lapset kananuggetteja ja ranskalaisia. 

Isoin peltomme puitiin toissayönä maissista. Olen joskus kertoillutkin siitä hirveästä koneesta jolla järeät maissiruo´ot silputaan nautojen evääksi, joten ei siitä tällä kertaa sen enempää, kuvissa se vilahtaa. Puimuri ei kuitenkaan ihan kaikkea vetäise kitaansa, vaan osa maissitähkistä tippuu maahan. Ja siinä kohtaa lähitienoon kanoja omistavat asukkaat astuvat kehiin.

Pöly on tuskin ehtinyt laskeutua, kun puimurin ahmimassa pellossa jo kulkee hiljainen kansa. Se pälyilee ympärilleen, silmä kovana, syöksyy sinne tänne kuin kana jolle se ruokaa kerää ja kumartuu nostamaan tähkän, toisen, monta, monta, monta! Tähkät kerätään säkkiin, säkki heitetään selkään ja kuljetetaan tienposkeen.

Kun puimuri toissayönä kolmelta hiljeni ja poistui tapahtumapaikalta, oli ensimmäinen keräilijä paikalla jo aamuhämärissä. Itse vääntäydyin sinne vasta kahdeksalta tosinopean aamiaisen jälkeen. Kun viime vuonna keräsin kepeästi toistakymmentä säkillistä – niistä suurin osa naapurin leskirouvalle, joka kaihileikkauksen vuoksi ei itse päässyt apajille, kävi vain haikeana pälyilemässä pellonlaidalla – niin tänä vuonna maat vuokrannut maitotilallinen oli valinnut puintiajan huolellisemmin. Juuri mitään ei jäänyt puimurin jäljiltä pellolle. Jouduin etenemään aivan pellon laelle, siis aika kauas, ennen kuin alkoi jotain löytyä. Sain kuin sainkin mukaan varaamani viisi säkkiä täyteen.

Carlos oli puintiapuna eräälle naapurille enkä minä vieläkään ole opetellut ajamaan traktoria, mikä ajatus kyllä eilen alkoi tuntua hyvin houkuttelevalta, ja koska miehen kotiintuloajasta ei ollut tietoa, päätin minä riuska nainen (kuka minut tuntee, saattaa olla eri mieltä) kantaa maissisäkit edes puoliväliin, rinnettä alas, sinne, missä nautojen laidun alkaa, ettei kukaan niitä pöllisi. Puoli säkillistä kerrallaan, eihän siinä ollut kuin ehkä 15-20 kg maissia. Säkki selkään ja menoksi. Matka vaan oli aika pitkä, mutta sain urakan valmiiksi klo 11 mennessä jolloin oli aika käydä patistelemassa vanhaarouvaa ylös sängystä.

Tuolta kaukaa laelta laitumen laidalle, laitumen laidalta talolle kulki keltaisen kullan tie... 

Tiesittekös, rakkaat lukijat, että kannettuaan 15-20 -kiloista säkkiä selässään parisataa metriä, on taakasta päästyään askel ihmeen kevyt. Kannattaa kokeilla. Ihan vain siitä keveän tunteen ilosta.

Lounasta lämmittäessäni olin sen verran voipunut, että päätin että säkit saavat jäädä sinne laitumen reunaan kunnes Carlos pääsisi hakemaan ne traktorilla vaikka se sitten menisi aamuun. Hetken aikaa levättyäni muuttui kuitenkin mieli. Taivas oli uhkaavan harmaa ja sadetta luvassa, ja osa maissitähkistä pakattuna paperisäkkeihin. Kastuttuaan ne leviäisivät pellolle kuin ne kuuluisat Jokisen eväät.

Päätin, että tuon sisäpihan puolelle tai kasvimaan laitaan edes ne tähkät jotka ovat paperisäkeissä. Pistin pakaten tähkiä puoli säkkiä kerrallaan, samalla poistaen niistä verholehdet. Heitin ensimmäisen säkin selkään ja lähdin kapuamaan rinnettä ylös. Ei se ole jyrkkä, mutta matka on aika pitkä. Väänsin itseni liikkeelle kuin vieterilelun samalla jupisten, että nyt tuli liian painava lasti, pitää opetella ajamaan traktoria, tuli liian raskas säkki, traktorilla ne muutkin naiset ajelee jne.

Tässä vaiheessa on ehkä hyvä mainita, että syön rytmihäiriötaipumuksen vuoksi betasalpaajia, jotka pitävät sykkeen aisoissa. Rasituksessakaan syke ei nouse ihan sille tasolle mitä pitäisi. Ylämäissä hengästyttää. Etenkin silloin, kun selässä kantaa 15 kilon taakkaa.

Vuokralaisemme istuskeli talonsa rappusilla tupakoimassa ja näytti jotenkin järkyttyneeltä kun näki minun tulevan säkkiä kantaen. Hihkaisin hänelle iloisesti, että tänä yönä nukun varmasti hyvin tämän urakan jälkeen. Mies pitää minua varmaan nyt entistäkin hullumpana. Suomalaista sisua ja sinnikkyyttä (vai hulluutta?) on joskus vaikea selittää.

Olin tehnyt noin 5-6 reissua säkki selässä kun näin, että Carlos loikkii naapurin pellon poikki kotia kohti. Olivat saaneet puintityöt tehtyä. Pian hän kurvasi paikalle traktorilla ja noukki säkit kyytiin.

Mitä tästä opimme? Ei pidä hätäillä. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!

Juuri kun olimme saaneet maissit suojaan ja eläimet ruokittua, alkoi sataa. Ei sentään ennen sitä. Carlos sanoi sieltä naapurin puolelta katselleensa kun minä kuljin ensin rinnettä alas ja sitten toista ylös säkki selässä. Ihmetteli virnistellen, että miksen odottanut häntä. Niin, miksi? Jälkikäteen sitäkin oli vähän vaikea selittää.

Säkki maissinjyviä maksaa muutaman euron ja riittää kolmelle kanalle aika pitkään. Kerään tähkiä ihan vain siksi, koska se on kivaa. Saan vähäksi aikaa vaiennettua luontaisen keräilyviettini, jota Suomessa sai ruokkia metsämarjoilla ja sienillä. Sitä paitsi on kivaa kun pääsee osalliseksi sadonkorjuusta ilman että on tarvinnut itse kylvää, kitkeä ja kastella. Sen kun vain noukkii. Ja kantaa.

Urakan jälkeen olo oli kuin pellon laitaan viskatulla nauriinnaatilla. Nukuinko hyvin? Ihan normaalisti, paitsi että keho tuntui paljon normaalia raskaammaalta. Ensimmäinen herätys oli noin klo 3 ja toinen noin klo 6, ja niiden ohessa karanneen unen tavoittelua, eli ihan normiyö. Tälle päivälle olin odottanut jäykkiä ja maitohapon kiusaamia lihaksia, mutta ehkä sen vuoro on vasta huomenna. 

Sinne pellolle muuten jäi vielä tähkiä. Sataa, eikä muita keräilijöitä ole toistaiseksi ilmaantunut paikalle. Pitäisiköhän lähteä tekemään pieni kierros... ihan vain verryttelyn vuoksi...? 

Keräilijäluonne ei mahda itselleen mitään. 

Kuvissa maissinkorjuuta konevoimin. Kuvat viime vuodelta. Tänä vuonnahan homma hoitui yön pimeydessä.