Esikoisdekkarissa sukelletaan portugalilaiseen elämänmenoon

Portviinin syvillä sävyillä maalattu rikosromaani pienen maalaiskylän jännitteistä, jotka suomalainen tulokas saa kiristymään kohtalokkaalla tavalla. Portugalissa asuvan esikoiskirjailijan tarkat havainnot paikallisesta elämänmenosta kehystävät ilmeikkäiden henkilöiden ympärille punoutuvaa juonisikermää.

Portugaliin muuttanut suomalainen Johanna löytyy kuolleena kotinsa lähettyviltä. Tapausta ryhtyy tutkimaan rikosetsivä Rui Santos, portviinistä ja pyöräilystä pitävä, murhia kuvaavia PowerPoint-kaavioita piirtelevä portolaispoliisi, joka sotkee jutun selvittelyssä niin kenkänsä kuin tunteensakin. Kun samasta paikasta löytyy myöhemmin uusi, melkein tunnistuskelvoton ruumis, näyttää tapaus hetken aikaa ratkaistulta. Vai liikkuuko pienellä maalaiskylällä sittenkin vielä toinen tappaja?

Rui Santosin tie käy maissipellon laidalta Dourojoen partaille, Atlantin rannalle ja takaisin pikkukylän raitille. Niin nuoren kuin vanhan, köyhän kuin rikkaan yhdistää viime kädessä yksi tekijä – yksinjäämisen pelko.

Pitkään yritysjohdon parissa työskennellyt porvoolaislähtöinen Anu Patrakka päätti eräänä talvisena päivänä, että nyt on aika tehdä jotain muuta. Hän irtisanoutui työstään, muutti Portugaliin ja alkoi kirjoittaa. Huomenna sinä kuolet on se jotain muuta.

Kirja ilmestyi elokuussa 2017. 

Tilaa Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta, tulossa myös e-kirjana.

********

– Mitä meillä täällä on?
– Ruumis.
Rikosetsivä Rui Santos oli kärsivällinen mies. Hänen pinnansa venyi ja vanui aivan yhtä joustavasti kuin hänen lempijälkiruokansa baba de camelo, kamelin kuolaksi kutsuttu karamellivanukas, joten jokseenkin itsestään selviltä vaikuttavat vastaukset eivät häntä pahemmin närästäneet. Hän tulkitsikin vanhempi konstaapeli Pedro Silvan kommentin lieväksi ironiaksi. Totta kai siellä oli ruumis. Rikosetsivä Rui Santosia ei kutsuttu paikalle, jollei siellä ollut ruumista, eikä hän todellakaan kulkisi uusilla nahkapohjaisilla kengillään pienen kylän perimmäisellä kärrypolulla lehmänlantapaakkuja väistellen, jollei määränpäässä ollut luvassa epäselvän kuoleman kokenutta kehoa.

***

Rui Santos katsoi hellästi ruumissäkkiin laskettua vainajaa, joka etäisesti muistutti nukkuvaa prinsessaa. Silmät olivat kiinni ja huulet raollaan kuin hän vielä hengittäisi, mutta muutoin hän näytti juuri siltä mitä olikin – kuolleelta. Märät hiukset lojuivat takkuisena sotkuna mustalla muovilla, Rui Santosin teki mieli silittää niitä. Jos hän suutelisi naista, heräisikö tämä henkiin? Avaisi suljetut silmänsä ja vetäisi ilmaa noiden sinertävien huulien läpi, väri palaisi kalpeille kasvoille? Katsahtaisi rikosetsivään ja hymyilisi, ojentaisi kankeaa, kylmää kättään ja kiittäisi?

***

Täyteläinen portviini makeutti ja kostutti suuta ja lämmitti pian verta, laittoi sen valumaan valtimoista ulos ja laskimoista sisään, vei sydämeen, joka väsyneenä pumppasi elämän nektaria verisuoniverkkoon. Siitä ei tullut yhtään parempi olo, tai tuli ehkä sittenkin. Kaiken pettymyksen ja väsymyksen ja nälän ja janon keskellä se turrutti aisteja juuri sopivasti. Paineli päässä pyörivät ajatukset pumpuliin, veti väliin verhon suojaksi uteliailta katseilta, antoi luvan olla hetken hiljaa, pysähtyä.