Eka kerta

Praia do Monte Clérigo, Aljezur, Algarve

Minulta, kuten varmasti monelta muultakin ulkosuomalaiselta, kysytään usein miten päädyin juuri Portugaliin. Selitän, että se on erään lomamatkan seurausta – olin vuoden 2009 kesällä erään tuttuni luona lomalla Keski-Portugalissa ja ihastuin niin maisemiin, ihmisiin kuin ruokaankin. Pian palasin Portugaliin, ensin vuoden vuorotteluvapaalle, sitten parin Suomen vuoden jälkeen uudelleen, tällä kertaa ehkä pysyvästi.

Hämyisä kuja, Ribeira, Porto

Varsinaisesti ensimmäisestä Portugalin matkasta on kuitenkin aikaa jo, öh, likimain kolmekymmentä vuotta. Silloinen avopuolisoni voitti firman pikkujoulujen arvonnassa lentoliput Lissaboniin. Mahtavasta palkinnosta huolimatta harmittelimme ensin, että miksi juuri Lissaboniin, mitä näkemistä piskuisen Portugalin pääkaupungissa muka on. Päätimme kuitenkin lähteä matkaan, varasimme liput minullekin ja huoneen hotelli Mundialista, joka on yhä olemassa.

Olimme niin väärässä. Lissabonissa oli nähtävää läkähdyksiin asti, pidennetty viikonloppu ei riittänyt lähimainkaan. Parasta oli se, että kaupungissa sai liikkua kuin tutkimusmatkalla, kun kaupungista ei entuudestaan tiennyt muuta kuin sen mitä pienestä taskuoppaasta oli häthätää opiskellut. Minuun teki vaikutuksen niin Eduardo VII:n puiston yläpäästä alas Tejo-joelle laskeutuva maisema kuin Carmon kirkko, missä vuoden 1755 tuhoisassa maanjäristyksessä katto romahti seurakuntalaisten päälle. Jerónimos-luostarissa saatoin kuvitella kaapuihin pukeutuneet munkin vaeltamassa pitkin holvikäytäviä, Belémin tornissa kuulin muka kanuunan pamauksen kun ryöstäjät pyrkivät jokea pitkin. São Jorgen linnoituksella käyskentelevät riikinkukot, Alfaman kapeat kujat ja hotellihuoneen ikkunasta näkyvä, talojen katoilla levittäytyvä televisioantennimetsä tekivät yhtälailla lähtemättömän vaikutuksen kuten myös aamuvarhaisesta lähtien hotellin ohi kolistelevat raitiovaunut. En vielä maininnut funiculareja, rinneraitiovaunuja? Enkä vaunumuseota tai kasvitieteellistä puutarhaa? Tai lukuisia miradouroja, näköalapaikkoja?

Kolmisenkymmentä vuotta sitten, ennen Lissabonin maailmannäyttelyä, kaupunki oli hurjan paljon hiljaisempi kuin nykyään. Turisteja ei ollut nimeksikään ainakaan silloin maaliskuussa. Haasteeksi osoittautui ruokapaikkojen löytäminen. Niitä ei kerta kaikkiaan tuntunut olevan ja neljän päivän aikana laihduinkin pari kiloa. Nyt tiedän, että olimme liikkeellä suomalaiseen tapaan liian aikaisin, illallista alettiin syömään vasta kahdeksan aikoihin. Paras, ja samalla myös edullisin ateria  oli matkaoppaan mainitsemassa, kansanruokalaksi ristimässämme ravintolassa, jossa oli iso, kaakeliseinäinen sali. Se oli täynnä väkeä elämän kaikilta laidoilta, puheensorina kohosi korkeaan kattoon ja tunnelma oli 90-luvun alun Suomesta tulleelle kieltämättä eksoottinen. Ruokalistalta sai valita mitä halusi ja lisukkeet erikseen. Grillattu kana vihannesten ja viinipullon kera maksoi muutaman senaikaisen markan.

Hylätty luostari, Cabo Espichel, Sesimbra, Setúbal

Seuraava retkeni Portugaliin suuntautui Azoreille. Siitä saatan kirjoittaa joskus toiste erikseen. 

Ensimmäisestä Lissabonin reissusta lähtien olen pitänyt parhaimpina matkoja sellaisiin paikkoihin, jotka eivät ole ”TV:stä tuttuja”, toisin sanoen paikkoja, joiden nähtävyydet eivät ole entuudestaan tuttuja tai missä ei ole varsinaisia turistirysiä ollenkaan. Myönnän, Eiffel-torni ja Colosseum ovat ihan vaikuttavia livenäkin, mutta varsinaista löytämisen riemua olen tuntenut eksyessäni autiolle rannalle Algarvessa, jyrkänteen laidalla olevan hylätyn luostarin luo Setúbalissa tai hämyisälle kujalle Portossa, kivenheiton päässä turistien kansoittamista ravintoloista. Omien polkujen kulkija näkee enemmän, kokee vahvemmin – ja tärvää vähemmän aikaa jonottamiseen.