Aikaa ei voi kierrättää

Tämä vuosi on kohta pakattu päivän kokoisiin kontteihin ja lastattu laivaan, joka ei enää palaa. Vuoteen mahtui surua ja iloa keskimääräistä enemmän. Surua äitini voimien ehdyttyä, iloa ensimmäisen kirjani ilmestymisestä. Siihen väliin mahtui monta merkityksettömältä tuntuvaa päivää; arkea, joka junnaa yhtä ja samaa rataa, jolloin samat asiat toistuvat samassa järjestyksessä ja aina samaan aikaan. Irtiottajakin kangistuu rutiineihinsa, ryömii sieltä missä aita on matalin ja aina vaan suunnittelee, että jonain päivänä tekee jotain toisin.

En käynyt vielä juna-ajelulla Dourojoen rinteillä, en ihailemassa Alentejon keväisiä värejä. En käynyt edes Labrugen ja Vila Chãn välisellä rantapolulla, vaikka työn alla olevan kolmannen kirjani alkuvaiheissa liikutaan juuri niillä rosoisilla kallioilla. Ehdin myöhemminkin, ajattelen aina. Mutta jollen nyt muka ehdi, niin milloin sitten? Aika kuluu ja sitten se loppuu. Jos kaiken jättää viime tippaan, tulee kiire. Aikaa ei voi tallettaa kuin rahaa pankkiin, et voi pistää tänään yhtä minuuttia säästöön huomista varten. Se on elettävä nyt. 

Melkein kaikkea maailmassa voi käyttää uudelleen tai muuntaa toiseen olomuotoon tai säästää, mutta aikaa ei voi kierrättää. Se hetki, joka äsken tässä oli, on jo mennyt. Se saattoi kaivertua mieleesi muistikuvana, pienenä heijastumana eletystä hetkestä, muistona, joka ennen pitkää haihtuu olemattomiin tai jää mieleen. Se saattoi tulla ja mennä ilman että huomasitkaan. Hetki on vain silmänräpäyksen mittainen, mitättömän pieni osanen ketjussa, josta aika muodostuu. Silti yhdessä ne hetket muodostavat minuutin, tunnin, vuorokauden, vuoden, ihmiselämän pituisen hetkien helminauhan.

Ajan kulumisen ajattelu voi ahdistaa, mutta ihan turhaan. Edes Einsteinin aivoilla ei voisi tallentaa kaikkia elettyjä hetkiä. Ei se ole edes tarpeen. Elämää ei voi täyttää piripintaan urku auki eletyillä hetkillä. Välillä pitää pysähtyä. Istua alas ja sulkea silmät tai halata puuta tai katsella täyttä kuuta tai kuunnella metsän huminaa, aaltojen raivoa, tuntemattoman linnun laulua. Olla hetki hiljaa ja aistia joka solulla. Ottaa se hetki omaan käteen ja helliä sitä ennen kuin päästää sen menemään, sillä siihen ei voi tarttua eikä takertua. Se kuuluu sinulle vain ohikiitävän sykäyksen verran, mutta sen aikaa se on kokonaan sinun. Jollei siitä saa voimaa, niin mistä? 

Joulu on monelle pysähtymisen aikaa. Pysähtymisen ja yhdessäolon. Monet läheisistäni ovat kaukana, jotkut jo pilvenreunalla, mutta silti lähellä ajatuksissa, sydämessä. Kun minulla on hetki aikaa pysähtyä, ajattelen heitä, tuon heidät siten likelleni, ja silloin aika menettää merkityksensä eikä etäisyyttä ole olemassa. On vain hetkiä, jotka mahdollistavat sen mikä fysiikan lakien mukaan ei pitäisi olla mahdollista. Hetkiä, joita pitelen kämmenelläni ennen kuin puhallan ne höyhenenä lentoon, katselen kun ne leviävät ja leijailevat ja haihtuvat ilmaan, niiden kimalluksen tallentuessa muistoina mieleen.  

Tunnelmallisten hetkien siivittämää joulua, Rakkaat Lukijat!