Uutuusdekkari Kuolet vain kahdesti ilmestynyt!

Porton kaduille sijoittuva rikosromaani ihmisten välisistä valtasuhteista, kaupunkimiljöön erikoisuuksista ja menneisyyden tummista sävyistä. Portugalissa asuvan kirjailijan terävät havainnot paikallisesta elämänmenosta taustoittavat monisäikeisen rikostutkinnan ilmeikkäitä henkilöhahmoja. 

Erakkona elävä nainen tuijottaa päivästä toiseen siniharmaata siltaa kunnes hänen silmänsä sulkeutuvat lopullisesti. Paikalle kutsuttu rikosetsivä Rui Santos huomaa pian, että kyseessä on varsin poikkeuksellinen tapahtumakulku. Rikospaikan sijoittuminen ränsistyneeseen vuokrataloon Porton paraatipaikalle, Ribeiran rantakadulle, johdattaa tutkijat muun muassa suomalaistaustaisen kiinteistönvälittäjän perään.

Sormenjäljet tuovat pian epäillyn kuin tarjottimella, mutta onko tämä sittenkään syyllistynyt surmaan? Tutkimusten edetessä Rui Santos ymmärtää, että murhalle voi olla muitakin motiiveja kuin raha tai rakkaus.

Kuolet vain kahdesti on porvoolaislähtöisen, tätä nykyä maatilalla Portugalissa asuvan Anu Patrakan toinen rikosromaani. Entisessä elämässään hän paimensi yritysjohtajia, nykyään katraaseen kuuluu portugalilaisen perheen lisäksi nautakarjaa, onnellisia kanoja sekä kaksi pöhköä ja huomionkipeää koiraa. 

Portviinistä ja pyöräilystä pitävä rikosetsivä Rui Santos tuli lukijoille ensimmäisen kerran tutuksi Patrakan esikoisteoksessa Huomenna sinä kuolet (Myllylahti 2017).

Tilaa kirja Myllylahdelta tai kysy kirjakaupoista tai kirjastosta! 


***************

Viimeinen konvehti. Nainen otti sen rasiasta, piteli etusormen ja peukalon välissä, tarkasteli sitä kunnes suklaa alkoi sulaa sormiin tahmaten ne. Avasi suun ja laittoi konvehdin kielelle, nuoli sormet. Maussa oli jotain katkeransuloista. Kitkeränmakeaa. Happamenimelää. Juuri sellaista kuin elämä oli ollut. Enemmän katkeraa kuin suloista. Paljon enemmän.

Hän viskasi tyhjän laatikon olkapäänsä yli lattialle vaivautumatta miettimään, että joku sen joutuisi korjaamaan pois; kumartumaan yltääkseen maassa lojuvaan rasiaan, tarttumaan siihen ja kuljettamaan sen roskakoriin. Hän ei koskaan vaivautunut miettimään moisia mitättömiä asioita. Kaikki tapahtui silti, kaikesta huolehdittiin ilman että hänen tarvitsi pyytää tai käskeä tai kehottaa tai edes pikkurilliään koukistaa. Hän oli ahkerien pikkukuhnureiden palvoma mehiläiskuningatar pesässään, hallitsija omassa pienessä valtakunnassaan. Se oli hänen itse itselleen ottamansa etuoikeus, ja ainakin se kuului hänelle, jos ei mikään muu.

Ensin lumpsui vasen silmä, sitten oikea. Aurinko lämmitti jalkoja, ja naista unetti. Silmät painuivat kiinni ja pää nyökähti kuin rukouksessa. Kuorsausta ei kuulunut, sillä tällä kertaa nainen ei nukkunut.

***

Rui Santos oli eläessään nähnyt varsin monta huumeidenkäyttäjää,eikä hän olisi välittänyt kartuttaa sitä kokoelmaa enää yhtään. Hänen edessään seisoi nyt kuitenkin yksi lisää. Mikä ihme sai ihmiset mössäämään aivonsa ja pilaamaan elämänsä terveydelle ja jopa hengelle vaarallisilla aineilla? Itse hän suorastaan ylpeili sillä, ettei ollut koskaan edes kokeillut huumeita – tosiasia, joka usein kaveriporukoissa herätti suoranaista hilpeyttä, ja kerran toisensa jälkeen hän oli saanut perustella valintaansa: ei kiinnosta. 

Rikosetsivä tiedusteli edessään huojuvan miehen liikkeitä viimeisten kahden päivän ajalta. Mies kertoi kuluneella, rispaantuneella äänellä olleensa kotona. Hän ei voinut hyvin. 

Se oli päivänselvää.

***

Silti toisinaan ajatus Jumalan vallan käyttämisestä tuntui kutkuttavalta. Se, että saisi päättää kuka lähtee ja milloin ja millä tavalla. Että voisi olla kuin pyöveli, joka kytkee sähköt tuoliin, laittaa tappavan ruiskeen suoneen, avaa luukun hirttosilmukkaan ripustetun alta. Että saisi seurata, miten henki haihtuu, hajoaa atomia pienemmiksi osiksi, aineettomaksi olomuodoksi, miten sydän pysähtyy ja veri jämähtää suoniin, miten ruumis jäähtyy ja kangistuu, väri katoaa kasvoilta ja huulilta ja silmät painuvat kuoppiinsa. Se, että se kaikki olisi hänen vallassaan, hänen käsiensä varassa, tuntui niin houkuttelevalta ja koukuttavalta, että hänen oli pidätettävä hetki hengitystään. 

Hän ymmärsi pelottavan hyvin heitä, jotka nauttivat toisen hengen ottamisesta.

Se ei ollut syvää pahuutta. Se oli vallanhimoa. Kielletty hedelmä, jota teki mieli puraista ihan vain saadakseen tietää, miltä se maistuu. Hyvä ihminen tietää missä menee raja, jota ei sovi ylittää. Niin tietää pahakin, mutta ylittää sen siitä huolimatta. Paha ei piittaa. Hyvä hätkähtää ja häpeää omaa himoaan.

***

Ilmassa tuntui padassa muhivan lihan tuoksu. Siihen sekoittui mausteisia aromeja, ehkä kuminaa, ripaus neilikkaa, laakerinlehteä, aivan varmasti sipulia. Risto Reisin Vera-vaimo nosti emaloidun padan kantta ja nuuhkaisi – mmmm, tästä tulisi hyvää. Hän oli ruskistanut sian ihrassa porsaanlapakuutioita ja sipulia, heittänyt sekaan mausteet ja reippaan puoleisen lorauksen valkoviiniä sekä kuorittuja, kuutioituja perunoita. Lopuksi hän silppuaisi päälle tuoretta salsaa, sileälehtipersiljaa. Rojões oli Riston lempiruokaa mitä kotiruokiin tuli, jollei otettu huomioon Martta-äidin makaronilaatikkoa. Sitä he olivat aina ennen käyneet kerran kuussa syömässä Riston vanhempien luona Gondomarissa. Nyt sairasteleva anoppi ei enää laitellut ruokia, vaan appiukko huolehti siitä kuten muistakin kotitöistä.

Veran mielestä jauhelihan paistaminen ja sekoittaminen keitetyn makaronin joukkoon sekä vielä munien ja maidon vatkaaminen ja siten saadun kastikkeen lisääminen jauhaliha-makaroniseokseen ennen paistamista uunissa oli turhan monimutkaista, työlästä ja aikaa vievää. Tiskiä syntyi hirveä vuori, ja ruoka oli monotonista ja väritöntä mössöä. Appivanhemmilla oli sentään omia kanoja, joiden munista ruoka sai kauniin kellertävän sävyn, mutta muutoin makaronilaatikko ei tarjonnut Veralle mitään syömään houkuttelevaa silmänruokaa. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun Risto roiskutteli annoksensa päälle verenpunaista ketsuppia runsain määrin.


(Tekstinäytteitä sieltä täältä)