Juustohöylä

Tarkkaan aseteltu.

Asiat, jotka itselle ovat itsestäänselviä, voivat toiselle olla outoja.

Pohjois-Portugalissa on päästy heinätöihin. Suomesta muuttaneelle tuntuu eriskummalliselta niittää heinää huhtikuussa. Kaksi satoa vuodessa on pohjoisen näkövinkkelistä luksusta. Talven sateiden myötä heinä onkin roihahtanut pitkäksi – koirat kun pistävät painellen pellolla ei näy edes rottweilerinpuolikkaan hännänpäätä. Takaisin polulle ne palaavat ei-toivottujen liftarien kanssa. Ensimmäisen punkin havaittuani koirat saivat tablettimuodossa ulkoloishäädön, jonka vaikutus viime vuonna kesti koko kesän. Tropista huolimatta sunnuntaisen lenkin jälkeen löytyi kummankin koiran korvalehdestä punkki. Pyörittelin niitä hiukan peukalolla, ja ne ottivat kaikki koipensa alleen ja irrottivat otteensa.

Keittiötarvikkeiden inventaari paljasti, että meillä on kolme juustohöylää. Yhdelläkin pärjäisi, mutta jostain niitä on vuosien mittaan kertynyt. No, tiedänhän minä mistä, mutta tuskin se ketään kiinnostaa. Ok, kerron silti. Yksi on peräisin Järvenpään kodistani, toinen peritty isältä ja sen kolmannen ostin ollessani vuoden vuorotteluvapaalla Portugalissa. Luulin nimittäin tarvitsevani juustohöylää. Vuoden verran pärjäsin kyllä pelkillä kynsisaksilla, muita ei huushollista löytynyt, mutta kuvittelin että juustolle tarvitaan höylä. Erehdyin. 

Höylään nykyisin lähinnä Lidlistä ostettua Goudaa, sillä pidän siitä itse leivotun (juureen, tietenkin) ruisleivän päällä. Jätän höylän välillä odottamaan työtasolle seuraavaa käyttökertaa.

Yhtenä päivänä Carlos tarttui juustohöylään ja kysyi leikataanko sillä ananasta tai jotain muuta hedelmää. Leukani loksahti auki, mutta sain sen kurottua kiinni kertoakseni, että ei kun juustoa. Carlos naurahti ja sanoi, että täällä on kyllä totuttu leikkaamaan juustosta kunnon viipaleita. Ei mitään lehdenohuita siivuja.

Tajusin silloin yhden asian, eroavaisuuden portugalilaisten ja suomalaisten välillä: juustosiivun paksuuden. Suomessa juustosta nyhrätään aneemisen ohuita siivuja. Miksi? Yksi selitys voi löytyä siitä, että ennen Oltermannin keksimistä juusto oli kallista. Paitsi Edam, joka ei maistu millekään. Ohuilla siivuilla säästetään paitsi kukkaroa myös vyötäröä, onhan meidät jo äidinmaidon myötä syyllistetty kaikenlaisen energiapitoisen ruuan nauttimisesta. Kyllähän juusto lihottaa, jos sitä ylenmäärin syö. Näkyypä näppylöinä naamassakin.

Outo pulla tuijottaa. 

Me suomalaiset olemme tottuneet ohuisiin siivuihin pienestä pitäen. Kun olin lukioaikoina kielikurssilla englantilaisperheessä, siellä leikattiin veitsellä cheddar-juustosta tankoja leivän päälle. Ne olivat niin paksuja ja rasvaisia, että en aluksi ollut saada niitä syötyä. Olin tottunut näiväkkään Edamiin.

Portugalin juustokulttuuri on jäänyt sveitsiläisten ja hollantilaisten varjoon. Täällä on aivan loistavan monipuolinen valikoima juustoja, joita tehdään lehmänmaidon lisäksi myös vuohen- ja lampaanmaidosta. Lempijuustostani löytyy kaikkia näitä kolmea. Kotijuuston tapaisten tuorejuustojen lisäksi on kypsytettyjä kiekkoja, curado, ja nuorempia, pehmeämpiä amanteigado-juustoja, joista jotkut ovat niin pehmeitä, että niitä pitää lusikoida kuoren suojista. Azoreiden kovat, vahvat juustot ovat aivan oma lajinsa.

Portugalilaiset rakastavat juustojaan ja osaavat nauttia niistä. Niistä ei höylätä ohuita siivuja, joista päivä paistaa läpi, vaan leikataan isolla veitsellä kunnon rouheita viipaleita. Siihen on ihan käytännön syykin; monet juustot ovat niin pehmeitä ja kermaisia, ettei mikään juustohöylä pure niihin. Tämän opin vuorotteluvapaalla Aveirossa, kun ei ollut lähettyvillä sitä Lidliä Goudineen. Höylä jäi olemattomalle käytölle. 

"Pidä huolta terveydestäsi,
syö kinkkua."

Jos haluamme oikein herkutella ja hemmotella itseämme, kannamme jälkiruuaksi pöytään edellä mainittua lehmän-lampaan-vuohenmaitojuustoa, marmelosta eli kvittenistä tehtyä marmeladia tai kotitekoista hilloa (suosikkini on portviinillä ja hunajalla säväytetty viikunahillo) ja marie-keksejä. Carlos toimii seremoniamestarina. Hän poistaa juustosta kuoren, leikkaa viipaleen keksin päälle ja annostelee hilloa. Ojentaa annoksen ensin vanhallerouvalle, sitten minulle, sitten itselleen. Ja uusi kierros. Herkkupala huuhdotaan alas punaviinillä. Jälkiruualla on romanttinen nimi, Romeu e Julieta, Romeo ja Julia. 

Tällainen nautiskelu ei tietenkään ole jokailtaista kolmen kolesterolitapauksen talossa. Ruisleivän päälle vetelen arkena taas juustohöylällä ohuelti Goudaa.

Pieni kotifilosofi sisälläni kurkistelee keväiseen auringonpaisteeseen. Elämään voi suhtautua niin kuin juustoon. Siitä voi nauttia isoina, mehevinä paloina hillon ja viinin kera, ajatella että onpa ihanaa, tällaista tämän pitää olla. Tai voi höyliä näiväköitä siivuja näkkärin päälle kolmen kurkkuviipaleen kera, huuhtoa alas vedellä ja tuntea hyvää mieltä siitä, että tuli taas pihdattua ja hillittyä himonsa.

Tai sitten voi yhdistellä molempia kohtuudella. Painosta, vastapainosta ja tasapainosta kirjoitin kerran (lue täältä). Tasapainon voi saavuttaa, kun nauttii vuorotellen, sopivassa suhteessa, sekä kunnon paksuja viipaleita ja ohuita siivuja niin juustoista kuin elämästä.

Kuvituksena pitäisi nyt olla pari taiteellista näpäytystä kaikista kolmesta juustohöylästä, mutta ei ole. Palataan sen sijaan vielä Espanjan turneen tunnelmiin ja sikäläisiin herkkuihin.