Inhimillinen tekijä

Ennen Portugaliin muuttoa ehdin tehdä pitkään töitä Suomessa, noin 25 vuotta. Sinä aikana tuli nähtyä kaikenlaista. 90-luvun kynnyksellä pääsin töihin vanhakantaiseen voimayhtiöön. Siellä oli mukava olla töissä. Työtahti oli leppoisa, aikaa jäi myös kahvitella työkavereiden kanssa. Inhimilliset tekijät, vaikkapa sairastuminen, ikääntyminen, avioero tai vanhemman kuolema, tiedettiin ja otettiin huomioon. Kriisissä olevalta tai eläkeikää lähestyvältä ihmiseltä ei vaadittu yli-inhimillisiä suorituksia.

Luulin sen olevan eläkevirka. Nyt jälkikäteen katsottuna oma naiivius naurattaa.  

Sähkömarkkinat vapautuivat, työpaikka siirtyi Helsinkiin isompaan konserniin. Yhtiöittämisestä tuli yhtäkkiä muotia. Erityyppiset toiminnot eriytettiin omiksi firmoikseen, jotka tarjosivat ensi alkuun palveluja saman konsernin sisällä ja vähitellen myös ulkopuolisille yritysasiakkaille. Perustettiin esimerkiksi yhtiö tuottamaan it-palveluja, toinen huolehtimaan laitosten kunnossapidosta jne.

Siitä seurasi jännä ilmiö. Ennen samassa firmassa työskennelleistä työkavereista tuli yhtäkkiä toisista asiakkaita, toisista palveluntuottajia. He saattoivat yhä istuutua samaan lounaspöytään, mutta siihen väliin ilmestyi näkymätön asiakaspalveluluukku. Toiset olivat sen takana, toiset etupuolella. He eivät enää olleet tasa-arvoisia. 

Meihin suomalaisiin on iskostettu kolme teesiä: 1) Asiakas on kuningas 2) Asiakas on aina oikeassa 3) Asiakas ensin. Tämä pätee joka paikassa paitsi ravintolassa. Siellä suomalainen ei kehtaa valittaa vaikka saisi lautasellisen ala-arvoista ja ylihintaista pöperöä eteensä. Jos sitä ei pysty syömään, kipataan se lähimpään tekokukkaruukkuun.

Muualla asiakkaat tietävät arvonsa ja antavat sen kuulua. He vaativat palvelua välillä kohtuuttominkin ehdoin. Jos jokin homma ei toimi, reklamoidaan viipymättä. Pienistäkin asioista naristaan koska hei, me maksetaan tästä palvelusta. Ainoa osapuoli joka joustaa, on palveluntuottaja, jonka ensisijainen tehtävä on pokkuroida asiakkaalle. Asiakas on kuningas, jonka ei tarvitse huomioida inhimillisiä tekijöitä. Ei kiinnosta. 

Tuskin oltiin yhtiöittämisbuumista selvitty, kun joku veijari keksi ulkoistukset. Ei yhtiön tarvitse tehdä itse muuta kuin huolehtia ydinliiketoiminnoistaan, muut toiminnot voi ulkoistaa. Energia- ja tietoliikennealoilla hypättiin tähän kyytiin niin kovalla vauhdilla että meinasi saappaat jäädä mutaan kiinni, teollisuus seurasi perässä. Aloitettiin rakennus- ja kunnossapitotoiminnoista, sitten kun vielä haluttiin riisua yhtiöstä vähemmän oleellisia toimintoja, ulkoistettiin myös it-tuki, taloushallinnon toiminnot, puhelinvaihde ja palkanlaskenta. Juu, suomalaisten työntekijöiden palkkoja lasketaan mm. Puolassa ja asiakastukihenkilöitä istuu Lissabonissa. Ennen vanhaan kun soitit palkanlaskijalle, hän tiesi kuka olet ja mitä teet. Tunsi sinut. Ehei enää. 

Seurasi taas jännä ilmiö. Asennustiiminvetäjän entisestä pomosta saattoi yhden sopimuspumaskan allekirjoituksella tulla asiakas. Ja tokihan palveluntuottajaa on vielä helpompi pompottaa kuin alaista. Inhimilliset tekijät saa heivata hetteikköön, hommat on hoidettava, siitähän me maksetaan.

Ulkoistukset ovat hyvä business. Yksi yhtiö myy toiminnon, joka sille itselle on tukitoiminto, mutta toiselle yhtiölle liiketoimintaa. Ulkoistava yhtiö saa siitä ihan oikeaa rahaa. Ostava yhtiö ostaa toiminnon henkilöstöineen ja solmii samalla palvelusopimuksen x vuodeksi. Siitä alkaa hirveä, ilmat pihalle puristava korsetinkiristys, jotta aiempi nollatuloksella tuotettu tukitoiminto saadaan kannattavaksi liiketoiminnaksi. Tässä vaiheessa tekisi mieli huhuilla järjen perään, mutta se on jo myöhäistä.

Näin on päästy tilanteeseen, jossa asiakasyhtiöllä on henkilöstöä enää vain johtoryhmän ja muutaman päällikön verran, ja entinen henkilöstö on ripoteltu eri yhtiöihin tuottamaan palveluja. Luulisi tämän riittävän, mutta ei suinkaan, vielä mitä. Seuraavaksi joku jästipää (anteeksi, parempaa sanaa tälle ei oikeasti ole) tällaisessa liiketoimintoja ostaneessa yhtiössä saa päähänsä, että kannustetaan henkilöstöä yksityisyrittäjiksi. Vaikkapa asentaja voi perustaa oman toiminimen ja tehdä sen lukuun töitä entiselle työnantajalleen x vuodeksi solmittavalla palvelusopimuksella, lisäksi hän voi hankkia muita asiakkaita. Täten saadaan taas kiva asiakas-palveluntuottajakuvio, jossa inhimilliset tekijät voidaan toivottaa hevonkuuseen, bye bye. Joillekin tällainen yrittäjyys on mieluista. Toisille ei. Jos työntekijälle ehdotetaan tällaista järjestelyä eikä hän suostu siihen, näytetään ovea. Ensin toki pyydetään palauttamaan avaimet, jotka siihen käyvät. 

Keskustelin eilen erään minulle tärkeän ihmisen kanssa. Hän kertoi olevansa väsynyt ja huonovointinen. Hän tekee yksityisyrittäjänä töitä projektiin, jossa tehdään 12-tuntisia päiviä. ”Onko sun ihan pakko?” kysyin. ”Asiakas vaatii”, hän vastasi. Jollei tee sitä mitä asiakas vaatii, on turha odottaa töitä jatkossa. Kai se on sitten työssäkäyvän aktiivimalli.

Tietenkin ymmärrän millä pelisäännöillä liike-elämässä toimitaan, mutta onko oikein, että se tapahtuu inhimillisten tekijöiden kustannuksella? Työmaalla olevan palveluntuottajan on vähän vaikea lähteä kesken työpäivän lääkäriin, jos sairastuu. Töitä painetaan, painetaan, painetaan niin kauan kuin henki pihisee ja taju kulkee. Kyllähän nuori ihminen jaksaa oman aikansa, mutta kun mittarissa alkaa olla reippaasti yli 50 kierrosta, alkaa vauhti hyytyä. Se on inhimillistä. Miksi ihmistä kohdellaan kuin konetta, joka on korvattavissa kun se leikkaa kiinni? Nostakaa vaan eläkeikää, niin tehdään maahanmuuttajille tilaa kun itsensä loppuun raatanut kantaväestö heittää veivin ennen eläköitymistään.  

Ugh, olen puhunut, taas kerran. Hyvähän se on tässä jupista kun on itse hypännyt pois oravanpyörästä. 

Kuvissa Cristo Rei, Kuningas Kristus. Kuulopuheiden mukaan ei ollut asiakas vaan palvelija.