Luksuselämää

Pilkoin lauantai-iltana aineksia salaattia varten, kun keittiön loisteputken valossa huomasin käsieni, varsinkin vasemmanpuoleisen, sinertävän. En ollut edes huomannut niitä paleltavan. Olen niin tottunut siihen. 

Olemme viimeiset pari viikkoa saaneet nauttia kirkkaan aurinkoisista ja ennen kaikkea ihanan kuivista päivistä, mutta niiden myötä myös kylmistä öistä. Maa on aamulla kuurassa. Se koskee niin pihanurmikkoa kuin talon vierestä alkavia laitumia ja peltoja. Vielä puolenpäivän aikaan varjopaikoissa on valkeaa, vesi riitteessä hedelmätarhalla olevassa vesisäiliössä.

Oliivipuu tarkenee. 

Sängystä on vaikea päästä ylös. Kerään rohkeutta. Yksi, kaksi, kolme, NYT! Sen sijaan että nousisin, vedän flanellilakanaa nenän peitoksi. Carlos on noussut jo ajat sitten, hytissyt vaatteet päälleen ja lähtenyt keittiöön kolistelemaan aamiaistaan. Nautin aamun rauhallisuudesta, siitä, että voin suunnitella päivän kirjoituksia unen virkistämin aivoin. Ylös on kuitenkin päästävä, joten taktikoin: jätän aamuyöllä käymättä vessassa mutta hörpin silti pitkin yötä yöpöydällä olevaa jääkylmää vettä. Luonto ajaa tikanpojan puuhun ja keski-ikäisen naisen aamupissalle. Siitä on hyvä jatkaa.

Keittiössä hengitys höyryää. Ikkunoita aurinkoon on vain yksi ja sekin pieni, eivätkä koirat anna oven pysyä kiinni. Kumpikin vuorollaan ne rämäyttävät sen auki ja jäävät istumaan oven lähellä olevalle matolle ja katsovat ulos. Pistän oven kiinni, kohta se on taas auki. Suunnittelen ovipumpun hankintaa. Tai koiranmentävää luukkua.

Kohmeisia käsiä on hyvä lämmitellä puurokattilan päällä. Kunnes alkaa tuntua poltetta. Puuron hautuessa korjaan yön aikana kuivuneet (kylmät) astiat pois, annan koirille ja kissalle ruokaa, käyn viemässä pihan perällä olevalle pyykkinarulle jotain, ihan mitä vaan. Siellä aurinko paistaa niin kuumasti, että joskus pitää vähentää vaatekerroksia. Jos auringonpaisteessa voisi kirjoittaa, kirjoittaisin siellä.  

Vanhanrouvan voinnin heikennyttyä hän viihtyy omassa sängyssään siihen saakka kunnes illalla sytytämme takkaan tulen ja tuomme hänet alakertaan. Sen myötä kirjoituspaikkani on siirtynyt omalta vuoteelta olohuoneen sohvalle. Jokailtaisen lämmityksen ja etelään ja länteen olevien ikkunoiden ansiosta siellä vallitsee sentään jonkinlainen lämpö. Hengitys ei höyryä vaikka olisi juuri hörpännyt kuumaa teetä. Tein muuten teemukillekin villapaidan.

Mitäkö sitten kirjoitan? Neljättä Rui Santos -dekkaria. Ensimmäinen versio on loppusuoralla, ja pienen tarkistuskierroksen jälkeen se lähtee kuun lopussa kustannustoimittajalle ensimmäisiä kommentteja varten. Kirjoitan innolla Innolle. Joulunpyhien pakottama kirjoitustauko oli liki riipivä. En malta käydä missään, jollei ole aivan pakko, en ole blogillekaan uhrannut montaa ajatusta. On luksusta, kun saa keskittyä tekemiseensä näin täysipainoisesti. Mitä nyt kotityöt vähän häiritsevät – ja välillä kertyvät.

Vein maton tuulettumaan. Se oli vallattu ennen kuin ehdin selkäni kääntää. 

Ajattelen joskus, etten kestä tätä kylmyyttä lopun ikääni, mutta kun ajatus lakkaa luistamasta ja veri jähmettyy käsiin, otan koirat ja lähden peltotielle kävelylle, muutan mieleni. Kissa seuraa kulkuamme kattojen päältä. Koppaan hedelmätarhasta mukaan pari mandariinia ja mutustelen niitä kävellessä. Siinä vaiheessa iltapäivää aurinko on jo matalalla, hipoo melkein puiden latvoja. Varjot ovat pitkiä ja vahvoja, ruoho häikäisevän vihreää, sähköjohdoille kerääntyneet kottaraiset kikertelevät ja lähettyvillä bääkii vuohi. Kun päästän koirat vapaiksi, ne viilettävät kuin torpedot, pistävät jarrut pohjaan kun kirsussa tuntuu kiinnostava tuoksu. Se voi tulla myyrästä, sisiliskosta tai edellisenä päivänä lirautetusta koiran käyntikortista.

Tällaisina päivinä kylmyyden kestää. Aurinko kompensoi. Tuoreet luomuhedelmät kompensoivat. Mahdollisuus tehdä sitä mitä on aina halunnut tehdä kompensoi. Asiat ovat tasapainossa. Se on luksuselämää. 

Sitten kun saamme vettä pari viikkoa yhtä kyytiä, voin tietysti tulla toisiin ajatuksiin.

Lopuksi pieni maistiainen helmikuun alussa ilmestyvästä rikosromaanistani Syyllisyyden ranta. Julkistustilaisuus pidetään lauantaina 9.2. klo 13.30 alkaen Rikhardinkadun kirjaston lukusalissa (3. kerros) . Tervetuloa!

******

Oli laskuveden aika, meri vetäytyi rannalta paljastaen karikoita, joiden olemassaolosta tiesivät parhaiten kylän kalastajat. Pian veden vallasta vapautuneilla mustilla, limaisilla kallioilla tasapainoili simpukoiden kerääjiä pienet sangot käsissään. Heidän tummat siluettinsa piirtyivät vasten lämpimänkeltaisena hehkuvaa taivasta. Aurinko oli valumassa kohti horisonttia, se leimusi tulipallona, joka merta koskettaessaan jakautui kahdeksi puolikuun muotoiseksi osaksi. Oliko se kangastus vai heijastus? Kosteutta ilmassa ilman muuta. Se minkä tiesi todeksi näytti harhalta, vai oliko se päinvastoin? 

Rafael rauhoittui, hengitys tasaantui. Maailmassa oli niin paljon kauneutta, niin paljon hyvää joka salpasi hengen ja nosti ilmaan ja kannatteli. Miksi kaiken sen keskellä piti olla sellaista, joka veti pinnan alle ja hukutti?