Tyhjiö

Kolmannen rikosromaanini Syyllisyyden ranta julkistustilaisuus lähestyy ja jännitys tiivistyy. Kirjaa on jo kaupoissa ja kirjastoissa, mutta itse en ole vielä pidellyt sitä käsissäni. Odotan sitä, kun saan avata sen, kuulen sen pienen narahduksen, jonka korkkaamaton kirja päästää, ja tunnen paperin ja painomusteen tuoksun. Lehteilen sitä, ja pieni ilmavirta leyhyää kasvoille. Silmäilen sitä, sanoja ja lauseita jotka ovat tulleet jostain sisältäni. Laitan sen kiinni ja lasken pöydälle ja ihmetellen katson sitä, kolmatta hengentuotostani.

Jännittää, millaista palautetta kirjasta alkaa tulla, tai tuleeko mitään palautetta. Saman kanssa painii moni kirjailija; kirja on ulkona maailmalla, mutta kukaan lukija ei kerro mitä mieltä siitä on. Pahinta on hiljaisuus. Kirjailijan nahoissa olevalle se tuntuu välinpitämättömyydeltä. Siltä, ettei kirja ole herättänyt minkäänlaisia ajatuksia tai tuntemuksia. Että se on vain otettu ja pureskeltu ja nielty pois tai vielä pahempaa, sylkäisty menemään kuin viimeiset arominsa antanut purukumi. Ja sen jälkeen unohdettu.

Kuka tahansa toivoo palautetta tekemästään työstä. Se kannustaa jatkamaan ja pyrkimään kohti vielä parempaa suoritusta. Palaute kertoo missä on onnistunut ja missä on mennyt pieleen. Se auttaa kehittymään.

Jos nyt näin kirjoitettuani saan seuraavasta kirjasta roppakaupalla kritiikkiä niin voin vain todeta että hah, itsepähän kerjäsin.

Kun käsikirjoituksen saa pois käsistään, iskee tyhjyyden tunne. Tarina on saatu ulos sisuksista, mutta se jätti jälkeensä tyhjiön. Yöllä herää eikä ole käsikirjoitusta pohdittavana ja alkaa miettiä aivan toissijaisia asioita. Kuten sitä mitä tekisi seuraavaksi käsityöksi, tai leipoisiko pikkuleipiä vai sämpylöitä, paistaakohan päivällä aurinko että voisi pestä keittiön lattian. Joskus alkaa miettiä vähän isompiakin asioita, ja niihin aamuyön pimeät tunnit ovat huono aika. Kaikki näyttää vähän synkemmältä kuin mitä oikeasti on.

Paras lääke tyhjiön täyttämiseen on alkaa kirjoittaa jotain uutta. Niinpä marraskuun lopussa kun Syyllisyyden ranta lähti taittoon ja oikolukuun jne., jatkoin neljännen Rui Santos -dekkarin kirjoittamista.  Helpotus oli kuitenkin vain väliaikainen, sillä viime sunnuntaina käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajalle kommentoitavaksi. Nyt jännään sitäkin, millaista palautetta siitä tulee ja millainen rutistus täytyy tehdä ennen kuin tarina on valmis.

Tyhjiöillä on kuitenkin taipumus täyttyä, ja kirjoittamiselta vapautuneen energian saa helposti uppoamaan matkavalmisteluihin. Kävin eilen vaateostoksilla. Ostin kokoa 40 olevan hameen, kun normaalisti käyttämäni 38 näytti pieneltä. Kotona sovitin hametta ja kyllä sai vetää niin vatsaa kuin pakaroita sisään, että makkarankuori mahtui päälle. Aamulla kävin vaihtamassa hameen ja ihmettelin myyjälle, että olenpa minä lihonut. Myyjä totesi: ”Olette katsonut italialaista kokoa. Portugalissa se vastaa kokoa 36.”

Ja minä kun olin jo alkanut suunnitella elämäni toista laihdutuskuuria. Helpotus oli niin valtaisa, että melkein jalat meni alta.

Näin ristiriitaisissa tunnelmissa suuntaan lauantaina kohti Helsinkiä. Harmaan sateen sijasta pääsen nauttimaan valkoisesta lumesta.

Loppuun vielä pieni makupala Syyllisyyden rannasta. Julkistustilaisuus siis lauantaina 9.2. klo 13.30 Rikhardinkadun kirjastossa (Lukusali 3. krs). Ilmoitus löytyy täältä. Tervetuloa!

Kuvissa Syyllisyyden rannan tapahtumapaikkoja.


*****

Aurinko tunkeutui sisään puoliksi avointen ikkunaluukkujen välisestä raosta. Sen valokiilassa leijaili miljoonia pölyhiukkasia. Ne kimalsivat kuin timantit, tanssivat ja ajoivat toisiaan takaa, mutta leijuivat vääjäämättä hiljalleen alaspäin, sillä niitä koskivat samat painovoiman lait kuin kaikkea materiaa maan päällä. 

Rafael heräsi, kun valokiila osui häntä silmiin. Hän siirsi päätään sivummalle tyynyllä ja raotti silmiään, leijui pienen hetken ajan pölyhiutaleen lailla siinä painottomassa tilassa, jossa ihminen on kun herää syvästä unesta eikä heti muista missä on. Todellisuus on nyrjähtänyt sijoiltaan, se sekoittuu muistojen ja unien muodostamaan verkkoon, ja ihmisen täytyy ponnistella saadakseen siitä taas otteen.