Alman Tino

Nuori uros (ei Tino) poseeraa kameralle.

Kirjoitin kolme vuotta sitten Almasta, jonka kaunis Linda-emo menehtyi poikimisen jälkeen (lue juttu täältä, jos pystyt). Ilman emonmaitoa Alman kasvu oli hidasta, vaikka se saikin pulloruokintana korviketta ja myöhemmin myös proteiinipitoista rehua perinteisen heinän ja ruohon lisäksi. Huolestuneena seurasin sen kehittymistä. Hyvissä ajoin Carlos eristi sen lauman uroksista, ettei se tulisi tiineeksi (liekö oikea termi) liian varhain kuten emonsa.

Pulloruokittu Alma on muita kesympi, jos sille ojentaa kätensä, se tulee lähemmäs ja lipaisee, kun muut naudat kavahtaisivat. Se antaa rapsuttaa sarviensa välistä. Se on perinyt emonsa kauniit piirteet ja kiharaisen turkin. Karjankasvatus ei ole kuitenkaan lemmikkien pitämistä. Naaraiden tehtävä on tuottaa jälkeläisiä, siitossonnia lukuun ottamatta muiden uroksien tie vie lautaselle. Se vain on niin. Jos kitukasvuinen Alma ei vahvistuisi ja kehittyisi, sillä olisi sama kohtalo.

Kamut: Tino ja sen veli.

Ajan mittaan Alma kasvoi, hitaasti, mutta sinnikkäästi. Se pääsi muun lauman joukkoon, ja muutama kuukausi sitten huomasin sen vatsan alkavan pullistua. En uskaltanut vielä huokaista helpotuksesta. Niin moni asia voi mennä pieleen, varsinkin kun on kyse ensipoikijasta. Kun Alman poikimisen aika läheni – sen näkee utareiden kasvamisesta – olimme Carlosin kanssa molemmat hermostuneita. Sujuisiko tällä kertaa kaikki hyvin? Henkisesti olin valmis lyömään hanskat tiskiin jos menettäisimme Almankin.

Kaikki sujui hyvin. Pari viikkoa sitten Carlos kipusi yläkertaan kertomaan, että vasikka oli syntynyt. Ihan yllättäen, ihan itsestään, ilman apuja. Pian se oli jo jaloillaan ja pyrki utareille. En uskaltanut ottaa niistä kuvia, olin vielä niin peloissani. Oli kylmää ja sateista, vasikkapolo tärisi vilusta. Vastasyntynyt voi saada keuhkokuumeen ja kuolla. Ensimmäiset pari viikkoa Alma poikasineen olikin yöajat ja tuulisimmat päivät sisällä navetassa.

Kasvivärjätty sukkalanka.

Uusi tulokas näyttää ihan Tinolta. Tiedän, en saisi antaa sille nimeä enkä kiintyä siihen. Siitä ei voi tulla seuraavaa siitossonnia, se ei ole puhdasrotuinen minholainen nauta, joten sen elämän tarkoitus on se toinen vaihtoehto. Silti ilahduttaa katsella sitä loikkimassa Alman ympäri, pitkin laidunta, käyvän maate viikkoa nuoremman, silti isokokoisemman velipuolensa viereen. Kaverukset kulkevat kimpassa ja käyvät välillä emojensa luona aterioimassa.

On aina hyvä kun vasikat syntyvät keväällä. Niillä on koko pitkä kesä aikaa kasvaa ja vahvistua ennen talven sateita ja tuulia.

Tätä kirjoittaessa istun vaihteeksi Frankfurtin lentokentällä odottamassa jatkolentoa Helsinkiin ja mietin, miten yhteen ihmiselämään mahtuukin niin monenlaista osa-aluetta. On karjanhoitoa, opaskeikkoja, valokuvaamista, muistisairaasta vanhuksesta huolehtimista, kirjoittamista ja siitä puhumista, kaikenlaista touhuamista hillonkeitosta villalankojen värjäykseen ja sukkien neulomiseen. Entisessä elämässä oli hektinen toimistotyö ja vähäinen, väsynyt vapaa-aika, arkea pilkkoivat lomamatkat. Ei juuri muuta.

Jos voisin valita uudestaan, valitsisin samoin.

Pian pääsen jälleen puhumaan kirjoista ja kirjoittamisesta yleisön edessä. Kirjan ja ruusun päivänä, tiistaina 23.4. kerron uusimmasta kirjastani Syyllisyyden ranta seuraavissa paikoissa Helsingissä:

16.00 Akateeminen kirjakauppa (Pohjoisesplanadi 39) 

17.30 Sellon Suomalainen kirjakauppa

19.30 Rosebud (Kolmen sepän patsas) KELLONAIKA PÄIVITETTY

Ja keskiviikkona 24.4. klo 18 Kallion kirjasto. Suuri kiitos Innon aikaansaavalle väelle tilaisuuksien järjestämisestä!

Tervetuloa tutut ja tuntemattomat!