Tuulimyllyjä, kappeleita ja kastanjoita

Eilen oli São Martinhon päivä, jolloin perinteisiin kuuluu kastanjoiden syöminen. Syy ei selvinnyt minulle, mutta kun sain lounaskutsun ja jälkiruokana tarjottiin uunissa paahdettuja kastanjoita ja punaviiniä, söin niitä hyvällä halulla. Kastanjoissa on hennon kanelinen ja pähkinäinen maku, joka sopii niin jälkiruokiin kuin esimerkiksi liharuokien höysteeksi, ja tällä saralla olen jo aloittanut cross-kitchen -kokeilut. Pakko tosin myöntää, että kastanjoiden kuorimista minun pitää vielä treenata aika paljon.

Nyt on kastanja-aika parhaimmillaan, ja paahdettuja kastanjoita myydään kadunkulmiin tai rantapromenadeille pystytetyistä myyntipaikoista. Pannusta nouseva, vedet kielelle nostattava savu paljastaa mistä tätä herkkua saa. Ei niiden valmistaminen kotonakaan ole mahdotonta. Uunipannulle karkeaa suolaa ja loraus vettä, kastanjoihin veitsellä pieni viilto, jotta kuoret irtoavat helpommin, ja sitten kuumaan uuniin noin tunniksi, ehkä. Kuorten irtoamista pitää kokeilla, ja tarvittaessa jatkaa paahtamista. Nautitaan punaviinilasillisen kera.

Jokunen viikko sitten tutustuin huonekaluliikkeen työntekijään, joka toimitti tilaamani kalusteet. Yhtenä aamuna hän soitti ja kysyi haluanko lähteä katsomaan tuulimyllyjä. Satuin nimittäin mainitsemaan, että kirjoitan romaania, jonka tapahtumat osittain sijoittuvat tuulimyllyyn.

Kävimme meren rannalla Apúliassa katsomassa viittä vanhaa tuulimyllyä. Osa niistä on nykyään lomakäytössä, osa tyhjillään. Ei yhtään hassumpi kesämökki. Läheiseltä vuorenrinteeltä myllyjä löytyi vielä viisi lisää, kaikki peräkanaa rinteessä, jotta ne nappaisivat mereltä puhaltavan tuulen. Kaikilta myllyiltä oli esteetön merinäköala, ja näistäkin osa oli asumiskäytössä, ehkäpä vierashuoneena sukulaisille. 

Näimme parin vuoren huipulla kappeleita, ja lähdimme etsimään tietä niille. Löysimmekin priimakunnossa olevat, vuorenrinnettä pitkin kiemurtelevat päällystetyt tiet, mutta kappeleiden välillä eukalyptusmetsikössä kulkee myös merkitty polku. Kappelin oman pyhimyksen päivänä siellä järjestetään isot juhlat. Portugalin kesä onkin yhtä juhlaa, kun joka kirkolla, kappelilla ja kylällä on omansa. Kaupungeilla on omat nimetyt suojeluspyhimyksensä, ja niiden juhlapäivä saattaa olla kaupungissa yleinen vapaapäivä. Katolilaisilla perinteillä on syvät juuret maassa, vaikka nuorempi polvi ei olekaan kovin uskonnollista.

Kysyin oppaaltani, miksi kappelit rakennetaan yksin huipulle, missä ei ole mitään muuta. Hän sanoi että siksi, että pyhimykset olisivat lähempänä jumalaa.

Yksi asia, mistä eniten täällä pidän, on avara maisema. Kun on ikänsä asunut eteläisessä Suomessa, missä katse törmää metsään kaikkialla minne katsoo, tai siltä ainakin tuntuu, niin on jotenkin vapauttavaa kun voi esteettä nähdä jopa kilometrien päähän. Sitä jotenkin hengittää helpommin. Katselin maisemaa kappelilta, pienen vuoren huipulta, ja näin naapurikaupunkiini Póvoa de Varzimiin asti. Aurinko helotti lämpimästi, tuulta ei ollut nimeksikään. Jossain kaukana alhaalla kukko kiekui ja moottorisaha surrasi eukalyptusta nurin, ja kuulin kun puu tömähti maahan. Kirkonkellot löivät aikaa ja autot huristivat pitkin maantietä, alhaalla rannan tuntumassa. Meri välkehti hopeisena, jossain horisontissa näytti satavan kaatamalla, mutta lähempänä lipuivat häikäisevän valkoiset pilvet kirkkaansinisellä taivaalla. Siinä katsellessani ja kuunnellessani aistit herkkinä, tunsin oudosti olevani lähempänä taivasta.

Yhtäkkiä ymmärsin, miksi kappeleita rakennetaan juuri sellaisiin paikkoihin. Kaikki, mikä on kaukana, on silti jotenkin niin lähellä.