Ääniä yössä, valoa päivässä

Ensimmäisinä öinä uudessa kodissani heräsin outoon ääneen. Oli vielä pilkkopimeää ja muutoin hipihiljaista, mutta tasaisin väliajoin kuului omituinen ääni, ihan kuin joku olisi yrittänyt käynnistää jotain kitisevää konetta. Meni muutama yö ennen kuin tajusin, että kyse on naapurin kukosta, joka herättelee kanojaan (ja naapureita) viimeisillä voimillaan, ainakin räytyneestä äänestä päätellen. Kukkoparka kärsii todennäköisesti jetlagistä, koska kiekuminen alkaa hyvän aikaa ennen aamun sarastusta.

Myös kaupungin keskusaukion tuntumassa joku pitää puutarhassaan kukkoja, kalkkunoita ja kanoja. Siellä ne häärivät kiivipuun katveessa ja kalkattavat kilpaa kirkonkellojen kanssa. Jotkut kasvattavat myös kaneja. Ei suinkaan lemmikkeinä, vaan ruuaksi. Ei siitä aiheesta kuitenkaan sen enempää. Kerron ruokakulttuurista toisella kertaa.

Vaikka asun kaupungissa, tässä on maatila ihan vieressä. Kerrankin kun katsoin ikkunasta ulos, näin viereisellä pellolla lampaan mussuttamassa ruohoa. Välillä kuulen sisälle asti niiden määkivän, ja kun vien roskat ulos, ne tuijottavat minua aitauksestaan, jauhaen heinää kuin purukumia.

Kukkoon olen jo tottunut, joten nyt herään keskellä yötä kun jokin outo lintu vetäisee lyhyen, mutta äänekkään aarian talon edessä kasvavassa puussa. Linnulla on järkyttävän kova ääni, ainakin yön hiljaisuudessa.

Toisinaan öisin kuuluu myös aaltojen pauhe, vaikka rantaan on matkaa kilometrin verran. Pauhun kuulee nimenomaan talvisin, kun meri on levottomampi ja aallot aggressiivisemmat. On kuitenkin rauhoittavaa kuunnella aaltoja ja nukahtaa uudelleen, kun on ensin sydän läpättäen herännyt häirikkölinnun esitykseen.

Päiväsaikaan on erilainen äänimaailma. Vilkkaasti liikennöidyltä mukulakiviseltä kadulta kantautuu kova meteli varsinkin ruuhka-aikoina. Yksinkertaiset ikkunat eivät juuri ääniä pidättele, eivätkä seinätkään järin paksut ole. Elämän ääniä kuuluu, mutta kaupungissa kerrostalossa asuessa se kuuluu elämään. Onneksi yli 20 vuoden rupeama toimistotyössä opetti minut sulkemaan korvat siltä mitä ei ole tarpeen kuunnella, joten pystyn keskittymään kirjoittamiseen, vaikka kadulla kulkisi traktorikulkue ja naapurissa porattaisiin lattialaattoja irti. Kuten välillä kuulostaisi tapahtuvan.

Paljon haastavampaa on keskittyä silloin, kun aurinko paistaa. Silloin tekee mieli ulos, kameran kanssa tai ilman, nauttimaan valosta kun sitä runsaalla kädellä tarjotaan. Nyt syksyllä valo on kuulasta kuten Suomessa, ja sitä riittää pari tuntia pidempään. Ruska on parhaimmillaan, ja monien puiden lehdet hehkuvat värejä, mutta vain hetken aikaa, ennen kuin tuuli repii ne irti. Jotkut puut säilyttävät lehtensä läpi talven ja jopa kukkivat. Pakkanen harvoin käy niitä puraisemassa täällä meren tuntumassa, mutta sisämaassa sitäkin tapahtuu. Talvi on täällä kostea, mutta leuto ja lyhyt. Aurinkoisina päivinä valo suorastaan huikaisee, ja siitä lataa itseensä extraenergiaa. Sillä jaksaa hyvin taas muutaman harmaan päivän yli.