Apua, kutsukaa putkimies!

Viime jutussa oli hieman raskaat aiheet, joihin palaan kyllä myöhemmin muodossa tai toisessa. Ikävät asiat eivät katoa sillä, että sulkisi silmänsä niiltä. Jotenkin mielessäni kaikuu sana ”solidaarisuus”. Meidän pitäisi ottaa sympatia osaksi jokapäiväistä elämäämme. Tehdä pieniä tekoja jonkun toisen hyväksi tai iloksi. Vaikkapa vain antaa tietä kanssaihmiselle sen sijaan että puskee kyynärpäät edellä itse. Ei maksa mitään muuta kuin huomioon ottamisen vaivan. Sanon tämän lähes kymmenen vuoden lähiliikennejunissa matkustamisen kokemuksella. Se, jos joku antoi naisihmisen mennä junan ovista sisään tai ulos ensin, oli aina positiivinen, joskin harvinainen yllätys.

Taisin nähdä unta Suomesta, kun tällainen takautuma tuli nyt mieleen.

Pari viikkoa sitten lavandariani lattialle alkoi ilmestyä viemäriaukosta vaahtoista pyykinpesuvettä. Isännöitsijä ja vuokraemännän miesystävä, Manuel, kävivät katsomassa ja kehottivat tukkimaan aukon esimerkiksi pullonkorkilla. Välillä vaiva helpotti, mutta lauantaina kotiin tullessani lattia oli aivan märkä. Kuivasin ja tuuletin, ja Manuel yritti tavoitella isännöitsijää, tuloksetta. Illalla menin katsomaan tilannetta. Lattia lainehti taas. Lauantai-iltana illallisaikaan, sen sijaan että olisin nauttinut ruuasta ja lasillisesta viiniä, kuivasin otsa hiestä märkänä rievulla lattiaa, jonne vain tulvi lisää naapurien pesuvesiä. Pimeässä, sillä siellä ei ole lamppua. Manasin ärrää sisältävillä sanoilla ja päätin alkaa etsimään uutta asuntoa.

Sunnuntaina kokkailin lounasta ystäville ja seurasin samalla, miten vedenpinta alkoi jälleen kohota lavandariassa keittiön vieressä. Kohauttelin olkapäitä, kun ruokailun aikana keskusteltiin ongelmasta, ihan kuin se ei olisi koskenut minua. Olin niin kyllästynyt siihen. Laittelin kaikessa rauhassa jälkiruuat ja söimme ne, eikä vedenpinta ollut laskenut yhtään. Sitä oli lattialla parin sentin verran. Syötyämme aloimme Carlosin kanssa äyskäröimään rikkalapiolla vettä pois. Sitä kertyi kaikkiaan kymmenkunta ämpärillistä. Miten voi kenenkään pesukone kuluttaa niin paljon vettä?

Saimme lattian kuivaksi, ja lysähdin sohvalle lepäämään pariksi tunniksi. Seuraavan kerran kun vilkaisin lavandariaan päin, näin kuinka vesi tulvi taas – tällä kertaa pesukoneen etuluukusta. Lattiaviemäri ei enää riittänyt naapurien pesuvesille ulostuloaukoksi, vaan ne olivat etsineet varauloskäytävän pesukoneeni poistoletkun kautta. Olin vähällä purskahtaa itkuun. Lähetin vuokraemännälle tekstiviestin, että en jaksa enää. Tartuin jälleen tutuksi tulleeseen ”äyskäriin” eli rikkalapioon ja aloin lappomaan vettä. Manuel tuli käymään vielä puoli yhdeltätoista illalla.

Aukon tukkeena ollut kuohuviinipullon
korkki ja riepu ovat lähteneet uintiretkelle. 

Tänään oli sitten isännöitsijä toisen miehen kanssa kadulla rassaamassa viemäriputkea. Tukossa mikä tukossa. He vetivät letkun lavandariastani (asun ensimmäisessä kerroksessa katutasosta ylöspäin) ja yrittivät avata putkea sillä hentoisella vedenpaineella, mitä pesukoneen hanasta tulee. Siinä vaiheessa ajattelin, että apua, kutsukaa putkimies. Oikea putkimies, jolla on painehärvelit sun muut vempaimet eikä pelkkä puutarhaletku. Paikalle tuli jopa yksi naapurin rouvista neuvomaan miehiä. Sama rouva, joka kerran tuli sanomaan minulle, ettei mattoja ja peittoja saa tuulettaa niin, että ne roikkuvat parvekkeen ulkopuolella. No miten niitä sitten tuuletetaan? Tässä maassa kun pitää tuulettaa, kaikkea ja koko ajan, ettei ne homehdu.

Sitkeä putkimies ei luovuttanut, vaan rassasi putkea kuin henkensä tai ainakin kunniansa olisi siitä kiinni, ja sai kuin saikin tukoksen avattua. Ahh, mikä helpotus. Teki ihan mieli keittää kakkukahvit, kun eilen tuli leivottua. Mies vielä putsasi lavandarian lattialta pahimmat työskentelyn aikana kertyneet töhnänsekaiset vedet. Kuivaillessani loppuja näin miten isännöitsijä kadulla kaiveli lompakostaan maksua putkimiehelle. Seurasin, kaivaako putkimies kuittivihkoa taskustaan. Ei kaivanut. Verojen kiertäminen on niin helppoa, kun kuittia ei vaadita.

Hieman ironista muuten, että prostituoidut haluaisivat laillistaa ammattinsa ja alkaa maksamaan veroja. Miksikö? Siksi, että he voisivat päästä sosiaaliturvan piiriin ja kerryttää itselleen eläkettä. 

Nyt elämä taas hymyilee, kun putket vetävät. Edes silloin, kun olin kontallani puuritilän päällä lavandarian lattialla, muovihanskat kädessä ja riepu heiluen, en harkinnut paluumuuttoa Suomeen. Tämä oli sentään suhteellisen puhdasta pesuvettä ja tuoksuikin aika hyvälle. Asuessani aikoinaan uudehkossa rivitalossa Porvoon tietämillä kylpyhuoneen lattiakaivosta tunki eräänä sunnuntaiaamuna ylös ”ihan sitä itseään”. Viemärihuollon kamera löysi putkesta sittemmin rakennusjätettä, joka oli tukkinut putken. 

Huomenna ehkä uskaltaudun pesemään pyykkiä, vaikka sää jatkuneekin samanlaisena kuin tänään. Välillä on kipattu saavista vettä ja välillä näytetty paistavaa aurinkoa kuin leffatrailerina tulevasta kesästä. Naapurikaupungissa pyrähti lauantai-iltana trombi, joka tuhosi lisää kasvihuoneita ja talojen kattoja. Ei liene tarpeen mainita, että viljelijöillä ei ole vakuutusta myrskyjen varalta. Se on ihan liian kallis. Talvi on tällaista, mutta se alkaa antautua kevään tieltä. Pari viikkoa sitten vaatimaton minttumaani oli kuiva ja kuolleen näköinen. Nyt ruukkuun on tullut eloa lämmön, valon ja sateiden avulla. Hylätyn talon muratin verhoama muuri hehkuu uusia, kirkkaanvihreitä lehtiä. Lämminverisimmät latinomiehet tarkenevat jo rannalla shortseissa. Kevät koittaa ja voittaa talven, ihanaa!