"Only in Mexico"

Tampicon rantaa

Olen Meksikossa ja haasteen edessä. Pitäisi kiteyttää noin A4:sen pituiseen tekstiin millaista Meksikossa on, sen kokemuksen perusteella mitä minulla on El Manten ja Tampicon kaupungeista sekä yhdestä retkestä vuoristoon. Vaikka olen nähnyt maasta vain pienenpienen osan, olen silti nähnyt todella paljon. On asioita, joita näkee "only in Mexico", kuten ystävät täällä sanovat.

Meksiko on kaikkea, tai ainakin melkein: kuuma, kuiva, aurinkoinen, vehreä, pölyinen, vaarallinen, kaunis, ylenpalttisen runsas, halpa, köyhä, makea, korruptoitunut, hedelmällinen, monipuolinen, piikikäs, hymyilevä, iloinen, likainen, meluisa, katolinen, värikäs, maukas – kaikkea potenssiin kymmenen, vähintään. Se on maa, jossa nelihenkinen perhe matkustaa saman mopon kyydissä ja koira seisten auton katolla. Maa, jossa ajokortin saa rahalla, ilman ajokoetta, ja jossa punainen liikennevalo on näemmä lähinnä ehdotus pysähtyä. Kansallisjuoma on Coca Cola eikä suinkaan tequila. Meksiko on maa, jossa miehillä on muhkeat machoviikset ja valkea stetson, naisilla rusetti tai kukka tummissa hiuksissaan, lapsilla koulupuvut. Golfkentällä kävelee lehmiä vastaan ja pallokolosta löytyy sammakko. 

Meksiko on köyhä maa, jonka rannikolla vuollaan mustaa kultaa. Raha haisee, sanotaan. Tampicon rantakaupungissa, missä sijaitsee El Mantea lähin lentokenttä, haisee öljylle. Lähimmät öljynporauslautat ovat näköetäisyydellä. 

Hiljaista

Kävin edellisen kerran El Mantessa ja Tampicossa kolmisen vuotta sitten kun kummipoikani kastettiin, ja oheiset kuvat ovat siltä reissulta. Silloin täällä oli vielä rauhallista, ja saatoin päiväsaikaan kävellä keskikaupungilla yksinkin kamerani kanssa. Nyt isäntäni täällä eivät suositelleet tekemään niin, ei vaikka kaduilla partioi järeästi aseistettuja sotilaita. Suurin riski ei kai ole joutua huumejengien väliseen ristituleen, vaan joutua jonkin rikollisjoukkion kidnappaamaksi tai ihan vaan ryöstetyksi. Kaupunki on "lähellä" Yhdysvaltain rajaa, sillä täältä on sinne "vain" 500 kilometriä, 4,5 tunnin matka, ja huumekaupan lonkerot luikertavat täälläkin. 



Hymyilevä pähkinäkauppias

Olen majoittautunut hotellin sijasta suomalais-meksikolaisten kummilasteni isovanhempien kotiin. Ystäväpariskuntani on ollut täällä Suomen talvea paossa, ja myös perheen toinen lapsi syntyi Meksikossa. Kastejuhlaa vietettiin viime viikolla. Meksikon katolinen kirkko on ilmeisen joustava, kun huolii kummiksi entisen luterilaisen.

Matkan parasta antia on ollut se, kun olen saanut viettää aikaa kummilasten ja ystävien kanssa ja olla mukana suuren perheen elämänmenossa. Vilskettä ja vauhtia ei ole puuttunut, siitä liki nelivuotias pikkupoika on pitänyt huolen.

Aluksi oli jotenkin hyytävää, kun käveli sisään paikalliseen tavarataloon, ja vastaan tuli useita sotilaita, mustat liinat kasvojensa peittona ja isot aseet käsissään, piiput alaspäin. Tai kun meni myöhemmin illalla markettiin, jonka sisäänkäynnin luona sotilaat partioivat. Minulle ei tullut siitä turvallinen olo, vaikka tarkoitus kai olisi. Viikon aikana sotilaiden näkyvyyteen on kuitenkin tottunut, eikä se enää niin karmi. Kesälomaa suunnitteleva kummilasten meksikolainen eno kysyi tänään, että olisiko Espanjassa turvallista matkustaa nykyisessä taloustilanteessa. Katsoin häntä ymmälläni, koska en käsittänyt kysymystä. Hän alkoi nauraa itselleen, että olipas aika älytön kysymys Meksikossa asuvalta.

Kaktusta kastikkeeseen

Toivon mukaan levottomuudet saadaan kuriin ja ihmiset pääsisivät taas elämään normaalia, turvallista elämää. Valtaosa asukkaista on ihan tavallisia, rehellisiä ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä rikollisuuden kanssa. 



Ensimmäisinä päivinä oli hurjan kuumaa, yli 40 astetta varjossa. Tuuli puhalsi puuskissa kuumana kuin hiustenkuivaaja. Portugalin kolean ja kostean talven jälkeen nautin lämmöstä suunnattomasti. Kylmästä kipuuntuneet sorminivelet rauhoittuivat parissa päivässä. Nyt lämpötila on laskenut pariinkymmeneen asteeseen, ja isäntäväki nauttii raikkaasta ilmasta. Minä vetäisin pitkähihaista päälle. Olen talon ainoa asukki, joka helteilläkin nukkui ilman ilmastointia. Ja ainoa, joka ei saanut flunssaa.

Kävin tänään ostoksilla, ja myyjä kysyi nimeäni kuittia varten. Sanoin nimen muina miehinä, vaikka tiesin ettei hän saa siitä mitään selvää, ja taisi hänkin sen tietää jo kysyessään. Myyjä ja hänen kollegansa alkoivat nauraa tilanteelle, niin minäkin. Paperilapulle kirjoittamalla asia hoitui. Samaan turvaudun Portugalissakin, kun nimeä kysytään.

Grillikiska

Ystäväni matkusti linja-autolla El Mantesta Tampicoon tullakseen minua lentokentälle vastaan. Matkalippua ostaessaan hän esitti ajokortin henkilötodistuksena, ja lipunmyyjä katsoi siitä hänen nimensä lippuun. Matkalipussa luki yllättäen nimen kohdalla "Ajokortti Körkort". 

 




On ilta, ja kadulta kuuluu jälleen viheltävä ääni. Aluksi luulin sitä linnuksi. Kyseessä on kuitenkin naapurustopartion vahti, joka pyöräilee pitkin kaupunginosan katuja ja pillin vihellyksellä ilmoittaa kaiken olevan kunnossa. En tiedä pitäisikö huolestua silloin, kun vihellyksiä ei kuulu.

Oikeita lintuja on runsain mitoin läheisen kanaalin varrella. Auringonlaskun aikaan sinne kerääntyy yöpymään tuhansia, jollei jopa kymmeniä tuhansia mustia lintuja, kaikki kolmen korttelin matkalle. Näky ja meteli on aikamoinen, kun linnut parvina lentävät puita kohti, nököttävät oksilla vieri vieressä, oksat notkuen, nokat raollaan kaakattaen. Kukaan ei tiedä miksi ne kokoontuvat juuri niihin puihin, eivätkä vahingossakaan mene viereisten korttelien tyhjiin puihin.



Appelsiinikauppa

On todella sääli, että täällä turistialueiden ulkopuolella on jokseenkin turvatonta liikkua ja matkustaa, varsinkin yksin. Meksikossa olisi paljon nähtävää ja koettavaa, ihan jo kulinaristisestikin. Ruoka ainakaan täällä pohjoisen suunnalla ei ole yhtään niin tulista kuin mitä yleisesti ehkä ajatellaan, mutta erilaisia makuja ja raaka-aineita on hyvin monipuolisesti.  Hintataso on suomalaiselle lompakolle oikeasti halpa. Ihmiset ovat uskomattoman ystävällisiä ja sympaattisia, ja aina valmiita poseeraamaan kameralle. Paitsi se viiksekäs vanhempi herrasmies, joka valkoiseen pukuun ja valkoiseen stetsoniin pukeutuneena istui kengänkiillottajan asiakkaana. Tyylikäs näky, jonka olisin halunnut tallentaa. Kun pyysin lupaa kuvata, hän hymyili ystävällisesti ja puisti päätään. Pistin kiltisti kameran syrjään. Ihmisten tahtoa pitää kunnioittaa.

Suuren maan pieni koira

Haikein mielin lähdemme huomenna kotimatkalle, ystäväperhe takaisin Suomeen ja minä Portugaliin. Tänään täällä isovanhempien talossa oli kovasti vilskettä, kun ystävät ja sukulaiset kävivät hyvästelemässä. Matkalaukut on pakattu täpötäyteen ostoksia, viemisiä ja saatuja lahjoja. Paras matkamuisto on kuitenkin muistot näistä yhdessä vietetyistä päivistä. Portugalin kodissa tulee olemaan tämän jälkeen todella hiljaista.  

Pitäisiköhän minun hankkia seurakseni koira? Sellainen ihan pieni?