Kissanpäiviä, koiranelämää

Olen melkoisen paljon käveleskellyt eri kaupunkien katuja ja rantoja Portugalissa, ja vastaan on tullut useampi kuin muutama kulkukoira ja koditon kissa. Tai ehkä koti on suhteellinen käsite. Lukuisista hylätyistä taloista löytyy suojapaikkoja niin koirille kuin kissoille, ja on niillä toisistaan myös seuraa. Joku sanoi minulle kerran, että hänelle koti on paikka, jossa on muitakin. Yksin ei tee kotia. 

Espinhon kaupungissa asuessani näin monesti jotenkin eri paria olevan koirapariskunnan; toinen komea saksanpaimenkoira, toinen pieni sekarotuinen. Ne nukkuivat milloin milläkin seinustalla, usein takapuolet vastakkain, ja kävivät yhdessä syömässä torilla, missä kauppiaat antoivat niille ruokaa. Ei nyt niin huonoa koiranelämää. 

On liian paljon ihmisiä, jotka eivät kohtele lemmikkejään asiallisesti. Ääritapauksena on se, että koira viedään autolla jonnekin kauas maantien laitaan ja jätetään sinne. Talouskriisi on yhtenä syynä; ei ole varaa ruokkia koiraa. Kodittomia koiria ja kissoja näkee joka puolella maata, paikasta riippuu se, kuinka paljon. Nykyään niitä tuodaan paljon löytöeläintalojen hoitoon, ja myös eläinrakkaat ihmiset vievät kadulle ruokaa niitä varten. Joskus onni potkaisee, ja eläin saa uuden kodin. 

"Katso, mulla on hauskaa!"

Lissabonin alueella pelkästään yhdessä löytöeläintalossa on tällä hetkellä noin 500 koiraa ja lähes 200 kissaa. Niille etsitään muun muassa sosiaalisen median kautta uusia koteja, mutta ei pelkästään niitä. Toiminta on pitkälti yksittäisten ihmisten lahjoitusten varassa. 500 koiraa ja 200 kissaa syö päivässä melkoisen määrän ruokaa. Yksikin säkki eläinten apetta on enemmän kuin tervetullut. Elämänhaluisten eläinten lopettamiseen siellä ei kenelläkään taida olla kanttia. Se olisi jotenkin – raakalaismaista. 

Koirien mikrosiruttaminen tuli pakolliseksi parisen vuotta sitten, jotta hylätyn koiran omistaja pystyttäisiin jäljittämään ja saattamaan vastuuseen. Vielä kuitenkin löytyy nelitassuisia ilman sirua. Ehkä pikkuhiljaa tilanne kohenee, kun eläimiä otetaan talteen, hoidetaan terveiksi, sirutetaan, mahdollisesti sterilisoidaan. Menee kuitenkin vielä vuosia, koirasukupolvi tai kaksi, ennen kuin niitä ei enää niin usein löydetä kaduilla yksinään harhailemassa.

Kissojen elämä on kai vähän helpompaa.  Ne eivät ole niin riippuvaisia ihmisistä ja näiden huomiosta, ja pystyvät metsästämään ainakin osan ruuastaan. Hiiristä ei liene lämpimässä maassa pulaa. Parissa paikassa täällä kaupungilla joku ruokkii kissoja. Toisessa paikassa näin mustia ja valkoisia kissoja ja – ei kovin yllättävää – mustavalkoisia poikasia. Katukissojen suku jatkuu. 

Tutustuin Gaiaan, rottweilerin ja boxerin ja ties minkä muun reippaaseen yhdistelmään. Se oli löydetty hylättynä ja siruttomana Vila Nova de Gaian kaupungista, Porton naapurista, Douro-joen toiselta puolelta, ja eräs eläinlääkäri otti sen hoiviinsa. Ystäväni Carlos osti eläinlääkäriltä vuohenpoikasia, ja samaan kyytiin hyppäsi Gaia. Matka oli kuulemma ikimuistoinen, vuohien määkiessä farmariauton tavaratilassa ja niiden kanssa hengailleen koiran ollessa etupenkillä teini-ikäisen pojan sylissä. Vuohilta tuoksahtava koira pääsi uudessa kodissaan, maatilalla, ensi töikseen kylpyyn.

Onnellinen Gaia nuuhkii kukkaa

Hellyydenkipeämpää koiraa kuin Gaia en ole tavannut. Se juoksee vastaan, seuraa kannoilla, tunkee syliin, kierii maassa kun sitä rapsutetaan, vaatii osansa huomiosta kun vuohet ovat varastaa sen kaiken. Rottweilerin ja bokserin yhdistelmä on kaikkea muuta kuin ärhäkkä ja aggressiivinen. Se on iloinen ja onnellinen uudessa kodissaan. On käsittämätöntä, miten joku on voinut hylätä sen ja jättää sen oman onnensa nojaan.

Ylipäätänsä on toisinaan vaikea käsittää joidenkin ihmisten ajatuksenjuoksua. Elämme joskus ihan erilaisissa arvomaailmoissa. Ja joskus ihan eri maailmoissa.

Asun hieman kaupungin keskustan ulkopuolella. Usein, päivän päätteeksi, kävelen keskustaan kauppaan, kahville tai ihan muuten vaan. Tätä kaupunkia on kiva katsella, en vieläkään ole väsynyt siihen ja tuskin väsynkään. Olen huomannut, että tuossa parin korttelin päässä, sairaalan tuntumassa, norkoilee illansuussa elämää paljon nähneitä miehiä. Joulun aikaan ymmärsin, että siellä jaetaan ruokaa. En tiedä ovatko miehet kodittomia, mutta säänkestäviltä monet heistä vaikuttavat. Ahavoituneet kasvot, laiha olemus, silmissä vakava katse. Jotkut juttelevat keskenään, suurin osa seisoskelee kadunkulmissa ja odottaa jakelupaikan avautumista. Ehkä jotkut heistä ovat entisiä kalastajia, jotka hävittivät veneensä EU:n tuella. Ehkä. En tiedä. Ehkä jonain päivänä kerään tarpeeksi rohkeutta ja kysyn.

Köyhässä maassa yritetään pitää kaikista jollain tavalla huolta. Oli kyse sitten ihmisistä tai eläimistä, kaikkien elämä on arvokas. 

Matkailijan on hyvä pitää mielessä se, että kaikki kerjäläiset ja kodittomat, joita maailmalla näkee, eivät ole alkoholisteja tai huumeiden käyttäjiä. Osalla ihmisistä on vain käynyt elämässään huono onni. Jotkut ovat saaneet pienemmän osan siitä eineestä, mitä elämä valikoivalla soppakauhallaan meille jakaa.

Elämän perustarpeet ovat loppujen lopuksi varsin yksinkertaisia. Katto pään päällä, ruokaa lautasella ja toisen olennon läsnäoloa ja hellyyttä. Mitä muuta me, olimme sitten ihmisiä, koiria tai kissoja, loppujen lopuksi tarvitsemme voidaksemme olla onnellisia? Materialistinen kilpajuoksu on turhaa, sillä kuluttaminen ja tavaran kerääminen tuskin takaa pysyvää onnellisuutta. Yksinkertainen elämä on parhaimmillaan paljon antoisampaa. 

Mutta, kuten sanottu, elämme erilaisissa arvomaailmoissa. 

Vaikka minulla ei ole paljoa, koen saaneeni elämän soppatykistä reilulla kädellä. Loppu on itsestä kiinni. Onnellisuus on asenne-, ja joskus myös hieman järjestelykysymys. Siksi tulin tänne.