Lähikauppa elää, eläköön lähikauppa!

Vila do Condessa ei ole satanut pisaraakaan vettä yli viikkoon. Meitä on hellitty ihanalla auringonpaisteella, jonka hehkua Atlantilta puhaltava tuuli vielä vilvoittaa. Suojaisessa paikassa ja vähän kauempana meren rannasta on suorastaan kuumaa. Kesä, suomalaisen mittapuun mukaan, tuli kolisten. Puihin on pullahtanut lehdet, ja kaikenlaiset kukat kukkivat. Ranta, jolla talvella sain kävellä ihan itsekseni, ei enää olekaan autio ja vain "minun", vaan sinne on "tunkeutunut" auringonottajia, koirankävelyttäjiä, surffareita...

Lämmitystarvekin loppui sateiden myötä ja sängyn patjasta on saanut ottaa käyttöön ”kesäpuolen”. Talvipuolella on hiukan omalaatuinen karvainen villapinta. Kuuma on silti öisin, ja olenkin joutunut heittämään peittoa sivuun sillä seurauksella, että mitättömän pienet moskiitot ovat jättäneet käyntikorttinsa käsivarsiini punaisten paukamien muodossa. Ostoslistalle pitänee lisätä sähköpistokkeeseen laitettava hyttyskarkotin.

Jokapäiväinen arki ei täällä irtiotossa loppujen lopuksi kovin paljoa poikkea elämästä Suomessa. Suurin ero on se, ettei tarvitse lähteä kodin ulkopuolelle töihin. Minulla oli ennen tunnin työmatka suuntaansa, ja vaikka miten yritin junassa oloajan – puolet matka-ajasta – käyttää lukien tai käsitöitä tehden, oli se paitsi turhauttavaa myös väsyttävää. Nyt, aamiaisen jälkeen, hyödynnän aamuauringon valoa käsitöihin vähän aikaa, ja sen jälkeen käynnistän tietokoneen ja kirjoittajan ”työ” pääsee alkamaan. Pyykit ja muut pienet kotityöt hoituvat siinä sivussa, sillä selkää pitää välillä oikaista.

Loppupäivästä hoidan yleensä kauppareissun käymällä joko kauempana marketissa tai näissä lähikaupoissa. Joka asialle on oma kauppansa: lihakauppa, kalakauppa, vihanneskauppa, viinikauppa, leipomo… Jokaista pyörittää yksityisyrittäjä, yleensä perheineen. He eivät ole ketjuuntuneet, vaan päättävät itse siitä miten kauppaansa hoitavat. Kun hoitaa hyvin, asiakkaita riittää. En lähde sen pidemmälti pohtimaan sitä, miksi lähikaupat ovat Suomesta kadonneet. Täällä ne pysyvät hengissä osittain sen ansiosta, ettei uusille hypermarketeille herkästi heru rakennuslupaa. Lähikauppoja ei haluta tappaa. Niitä tarvitaan. 

Lähikauppa Vila do Conden tapaan

Paikalliset kauppiaat tulivat pian tänne muutettuani tutuiksi, ja heidän kanssa vaihdetaan kuulumiset ja kommentoidaan säätä. Sää onkin täällä vähintään yhtä suosittu puheenaihe kuin Suomessa ja Englannissa. Alku-ujoudesta selvittyään kauppiaat kysyivät, olenko naimisissa portugalilaisen kanssa tai olenko täällä töissä. Näillä kulmilla ei juuri asu ulkomaalaisia, skandinaaveista puhumattakaan. Olen jossain määrin kummajainen, yksin asuva nainen. 

Käyn vähintään pari kertaa viikossa läheisessä frutariassa. Sieltä saa kaloja ja lihoja lukuun ottamatta lähes kaikkea, mitä ruuanlaittoon tarvitaan. Sieltä löytää myös erikoisuuksia, esimerkiksi itämaisia maustekastikkeita. Täällä ne ovat harvinaisuuksia, sillä etnistä ruokaa ei juurikaan harrasteta. Kaupasta löytyy myös luomutuotteita ja vihreää irtoteetä, jonka suurkuluttaja olen. Oliivit kauppias koukkii kymmenen litran astiasta, mansikat saa itse valikoida, ja kaupanpäälle saa halutessaan sileälehtistä persiljaa. Jotkut tekevät siellä kaikki ruokaostoksensa, ja jos niitä kertyy monta kassillista, kauppias, Rui nimeltään, auttaa kassien kantamisessa asiakkaan autolle.

Ehkä juuri lähikauppojen olemassaolo on Suomeen verrattuna niitä näkyvimpiä eroja sekä katukuvassa että tavallisessa arjessa. Lähikaupoissa oikeasti käydään ostamassa muutakin kuin se ”unohtunut hiivapaketti”. Vaikka käyn myös marketeissa, ostan kaikki vihannekset ja hedelmät frutariasta, lihat talhosta ja kalat lähes aina peixariasta. Kaikki tarvittava löytyy tältä samalta kadulta 50 metrin matkalta, ja tutuilta kauppiailta saan samalla ohjeet vaikkapa siihen, miten jokin ensi kertaa kokkaamani kala tai vihannes valmistetaan ruuaksi. Tai sitten kerrotaan ihan vaan muita juttuja, jos on aikaa.

Kalakauppias pahoittelee, kun valikoimaa on lauantai-illasta näin vähän (!) 

Paikallinen kalakauppias kertoi anoppinsa eläneen melkein 100-vuotiaaksi. Kauppiaan vaimo lisäsi tähän, fileoidessaan minulle ruodotonta mutta selkärangallista cação-kalaa, että vielä viime metreille hänen äitinsä touhusi kasvimaalla. Kysyin, söikö tämä paljon kalaa. Kyllä vaan, oli vastaus. Joka päivä. Lihaa syötiin vain sunnuntaisin ja silloinkin vain vähän, sillä enempään ei ollut varaa.

50-luvun lopulla syntynyt kalakauppias kertoi käyneensä koulua vain neljä vuotta. Töihin hän meni 11-vuotiaana, kalastajien hommiin.  Myöhemmin hän kiersi maailmaa merimiehenä, ja nyt hänellä on vaimonsa kanssa kaunis pieni kalakauppa, jonka seinillä komeilee jättikokoiset suurennokset vanhoista mustavalkoisista perhekuvista, mukana kuva edellä mainitusta anopista.

Täällä turistialueiden ulkopuolella olisi liki mahdotonta asua ja hoitaa päivittäisiä asioita, jos ei osaisi portugalia edes jollain tavalla. Kuten kalakauppias totesi, neljään oppivuoteen ei mahtunut englannin opintoja. Nykyään tilanne on toki erilainen, sillä oppivelvollisuus kestää 18-vuotiaaksi asti. Edistystä on siis tapahtunut paljon. 

Suomessa asuessani kaupat olivat kaukana, joten kotona oli kaapit kuivamuonaa ja pakastin muuta ruokaa täynnä. Muunnuin silloin hamsteriksi, jolle turvallisuudentunnetta toi täpötäydet ruokavarastot. Nyt hamsteri minussa alkaa hellittää otettaan. Jos jokin salaattitarvike on päässyt loppumaan tai tekee mieli vastapaistettua leipää, on helppo kipaista kadun toiselle puolelle hakemaan niitä. Samalla kannan oman korteni kekoon lähikaupan pitämisessä elinvoimaisena. 

Huomenna vietetään neilikkavallankumouksen vuosipäivää. Useampikin tuttava on sanonut, että olisi parempi jos Portugalissa vallitsisi yhä diktatuuri. Kuulostaa rankalta väitteeltä demokratiaan syntyneen korvissa. Diktatuurin aikana ei ollut sananvapautta, mutta kaikilla oli töitä ja yleisesti ottaen elämä oli kai helpompaa kuin nykyään, ainakin tarkasteltuna jälkikäteen hennon ruusunpunaisten lasien läpi. Nyt, kun työttömyys on sietämättömällä tasolla, elinkustannukset nousevat ja kaikessa kiristetään, muistellaan kaiholla niitä aikoja kun oli edes töitä.  

Sanalla ’kommunismi’ on täällä yhtä kalsea kaiku kuin Suomessa. Ostin kerran torilta punaisia neilikoita, ja Carlos katsoi niitä nenä rutussa ja kulmat kohollaan. Kun ihmettelin hänen suhtautumistaan, hän kertoi, että ne ovat kommunismin symboli. Tähän totesin, että ne ovat kauniita kukkia, jotka kestävät maljakossa pitkään. Näkökulmamme olivat jotensakin ääripäistä. 

Lihakaupan punapaitainen mannekiini

Väristä ’punainen’ käytetään täällä pohjoisessa sanaa vermelho ja Lissabonin alueella sanaa encarnado. Kyselin tähän syytä, ja joku selitti sen johtuvan siitä, että vermelho viittaa kommunisteihin, ’punaisiin’. Ja kun kommunismi on pääkaupungissa kuin punainen vaate, piti siihen viittaavalle värille ottaa käyttöön toinen sana. Encarnado viittaa lihalliseen, punaiseksi värjättyyn. 

Historianopinnot ovat vielä kesken ja taitavat kestääkin aika pitkään. Tiedonmurusia sieltä täältä yritän imuroida itseeni ymmärtääkseni tätä kansaa, jonka keskuudessa asun. En tiedä pitävätkö kaikki kuulemani selitykset paikkaansa, ja osa menee varmasti kielimuurin piikkiin, sillä en ymmärrä ihan kaikkea kuulemaani. Pulikoin kaulaani myöten kielikylvyssä, välillä melkein umpihuppeluksissa, ja pakko myöntää, että joskus se ottaa vähän voimille. En silti anna sen olla kommunikoinnin esteenä, vaikka en välillä tiedäkään kaikkia sanoja. Aina löytyy kiertotie, tapa selittää, ja jos ei muu auta, otetaan kädet apuun. Vasta vihoviimeisenä konstina kaivan sanakirjan esiin. Joskus tosin vain todetakseni, ettei kuulemaani sanaa löydy sieltä.  

Löytyi sieltä sentään käännös cação-kalalle. Se on suomeksi koirahai.