Saksalainen hippi ja roskarouva

"Eläminen on taistelua"

Portugalissa ei ole minkäänlaisia vappuhulinoita. Tänään vapunpäivänä voi jossain olla kommunistien ja työväen tilaisuuksia, mutta muutoin on ihan tavallinen arkipyhä, monilla työpäivä. Vappuaaton perinteisiin kuuluu ripustaa ovelle ja/tai ikkunoihin eräitä keltaisia kukkia, kuulemma siksi, etteivät noidat (toisen selityksen mukaan aasit) pääsisi sisälle. Naapurinkin ovella roikkuu nyt kukkia. 

Itse juhlistin vappua eilen tuoreilla katkaravuilla, kuohuviinillä ja tapaksilla. Viihdyimme illallispöydässä puolille öin napostellen ja keskustellen. Vapunpäivä vierii käsitöiden ja kirjoitushommien parissa. Ystäväni Carlos aloitteli tänään heinänteon, ja se taitaa tulla tänään valmiiksikin hänen pelloillaan. Osuuskunnan puimuri on käytössä tuntivuokralla, ja joukko maanviljelijöitä tekee yhdessä kaikkien heinätyöt. Aikaa vievintä on kuskata heinät pellolta varastoitavaksi maatilalle, joten siihen työhön valjastetaan kaikkien traktorit.

Luterilaisen koulukasvatuksen saaneena joudun välillä miettimään suhdetta työntekoon. Kun terveelle työikäiselle nähtävästi ainoa oikea tapa elää on tehdä rutosti töitä ja ansaita palkkaa, poden lievää syyllisyyttä siitä, että irtisanouduin työpaikastani ja olen nyt vapaalla. Jouten en silti ole, vaan koko ajan teen jotain. En vaan vielä ole ansainnut senttiäkään, mutta tahtotila ja tavoitteet on olemassa.   

Suomessa ihmisen arvo usein määritellään hänen tekemänsä työn perusteella. Jopa ”sinkkumarkkinoilla” mikä tahansa päällikkö on kovempaa valuuttaa kuin taksikuski. Jokainenhan sen tietää, vaikkei myönnä. Ammatti jossain määrin kertoo millainen olet ihmisenä ja mihin yhteiskuntaluokkaan kuulut Suomen muka luokattomassa yhteiskunnassa. Oletko "pelkkä" duunari vai "jopa" johtaja? 

Mutta miten määritellään työ? Mikä on työtä? Wikipedia-tietosanakirja määrittelee työn näin: ”Työllä tarkoitetaan jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävää pitkäjänteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa, joka liittyy tyypillisesti toimeentulon hankkimiseen (ansiotyö) tai yksilön omien taikka hänen lähipiirinsä aineellisten tarpeiden tyydyttämiseen (kotityö). Muunlaista työtä kutsutaan vapaaehtoistyöksi.”

Onko siis niin, että tekeminen muuttuu työksi vasta sitten, kun joku maksaa siitä jotain ja sillä ansaitsee elantonsa? Muuttuuko kultasepän tekemä koru työn tulokseksi vasta sitten kun hän saa sen myytyä? Ja talouskriisissä, kun kauppa ei käy, hänen korujen eteen tekemänsä työ onkin arvotonta tekemistä? Vuokraemäntäni aikuinen tytär on osa-aikatöissä supermarketissa. Hän ei ansaitse tarpeeksi voidakseen muuttaa pois kotoa. Eikö hän siis teekään töitä, koska ei ansaitse elantoaan?

Onko kirjoittaminen työtä vasta sitten kun kirja julkaistaan? Sitä ennen se on pientä puuhastelua? Vapaaehtoista se ainakin on. Itse suhtaudun kirjoittamiseen työnä, sillä en pelkästään omaksi ilokseni ole tarinaa miettinyt ja sanoja lauseiksi muotoillut. Kyllä sillä on tarkoitus ansaitakin jotain, jos hyvin käy. Tiedän kyllä, että Suomessa on kirjailijaksi pyrkiviä satamäärin, jollei tuhansia, ja että jokaista tuhatta kustantajille tarjottua käsikirjoitusta kohden yksi julkaistaan. Vuoden aikana julkaistuista kirjoista kun vähentää poliitikkojen muistelmat, muut julkkikset ja jo asemansa vakiinnuttaneet kirjailijat, niin montako esikoiskirjailijaa saa äänensä kuuluviin?

En anna tuon lannistaa. Ainakin yritän, ettei sitten vanhana kiikkustuolissa tarvitse jossitella. 

Vein ison Ikea-paperikassillisen lehtiä ja kartonkia keräyspisteeseen. Niitä on täällä melkein joka kadunkulmassa, mutta silti kaikki eivät ymmärrä lajitella ja kierrättää. Roskiksessa pilkottaa usein muovisia vesipulloja tai viinipulloja. No, aloin lappoa paperisälää keräyssäiliöön, kun seinänaapurissa asuva rouva hihkaisi minulle ja tuli luokseni. Hän kysyi, saisiko hän sen kassillisen paperia ja kartonkia, ja sanoi vielä, että voisin jättää kaikki kierrätettävät jätteet heidän ovelleen tai hänen autonsa luo. Hän hoitaa ne kierrätykseen, hän on työtön.

Ihmettelin Carlosille illallispöydässä, että mahtaa naapurin rouvalla olla melkoinen ekologinen omatunto, kun haluaa lajitella roskia muiden puolesta. Ei sentään. Carlos kertoi, että on firmoja jotka ostavat keräyspaperia, metallia, muovia jne. Ei siitä juuri mitään makseta, ehkä euron tai pari saa autolastillisesta uusiokäyttöön kelpaavaa tavaraa. Naapurin rouva siis käy läpi muiden jätteitä ja valikoi niistä sen minkä voi myydä kierrätysfirmoille. Olen nähnyt hänen tekevän niin, en vain aiemmin ymmärtänyt syytä. Ja hän tekee sen vain muutaman euron tähden. Työtä se on sekin, vaan harva meistä suomalaisista moiseen työhön ryhtyisi. 

Työtähän tehdään yleensä sen takia, että siitä saadaan rahaa. Bonusta on, jos työstään vielä pitää, eikö vaan? Mutta onko palkkatöissä käyminen ja rahan tienaaminen ainoa oikea tapa elää? Entä itse elämä? Pärjäisikö sitä vähemmälläkin rahalla?

Lähikylässä asuu saksalainen nuorukainen vuokraamassaan pienessä hökkelissä. Hän tekee paikallisille maanviljelijöille satunnaisesti töitä, esimerkiksi poimii pellolta puimurin tiputtamat maissintähkät. Töitä hän tekee juuri sen verran kuin on tarpeen saadakseen rahaa kahviin ja tupakkaan. Vihannekset hän kasvattaa itse ja pyydystää myös kaneja ruuaksi. Kun hän ottaa kylvyn, hän tekee pihalla tulen alumiiniammeen alle ja lämmittää veden suoraan ammeessa. Ja miksi hän viettää tällaista hippielämää? Siksi, koska elämä Saksassa oli arkisin pelkkää pendelöintiä työn ja kodin välillä, ja viikonloppuna vedettiin pää täyteen. Sama rutiini viikosta toiseen. Aurinko näyttäytyi hänen kotiseudullaan muutamana päivänä vuodessa. Hän sai siitä tarpeekseen, päätti lähteä Brasiliaan ja päätyi matkan varrella pieneen kylään Portugaliin. Hän valitsi itselleen sopivan tavan elää. 

Perheettömän on tietenkin helpompi tehdä tällaisia valintoja, kun vastuun kantaa vain itsestään. Paradoksaalista, että usein juuri perheellisten on pakko tehdä töitä ja paljon, jolloin aikaa ja voimia jää vähemmän juuri sille jonka vuoksi työtä tekee: perheelle.

Kun nyt, tässä iässä ja tässä tilanteessa, puntaroin kumman valitsisin, jos se olisi mahdollista; perheen ja palkkatyön vai tämänhetkisen vapauden, niin en osaa valita. Pohdinta on lähinnä retorista, sillä valinnanmahdollisuutta ei ole. Ei sillä ole edes väliä. Tämä on minun osani, ja sillä hyvä.

Jutun kuvituksena ei ole työtä tekeviä ihmisiä, vaan yksityiskohtia kalastajaveneistä. Joka vuosi moni kalastaja päätyy hyiseen hautaan Atlantin aalloilla. Läheisen Caxinasin kalastajakylän sumusireeni on huutanut melkein läpi koko talven varoittaen milloin sumusta, milloin kovasta aallokosta. Silti kalastajat uhmaavat vaaraa tehdäkseen työtään. Miksi? Jollei pyydä kalaa, ei saa rahaa, eikä perheellä ole ruokaa.

Elämän realiteetit EU-maassa ovat joskus karun yksinkertaisia.