Emigranttina Euroopassa

Emigranttien muistomerkki, Póvoa de Varzim

Luin juuri jostain, että olen väliinputoaja. Suomen sosiaaliturva on lakannut muutettuani Kelan tulkinnan mukaan pysyvästi (yli 1 vuosi) ulkomaille, ja Portugalin sosiaaliturvaan ei ole oikeutta, koska en ole täällä ansiotöissä, en ole yrittäjä, en ole naimisissa portugalilaisen kanssa enkä ole edes eläkeläinen. Olen vain EU-kansalainen, mutta se ei riitä. En minä mitään sosiaalietuuksia kaipaa, mutta hätätilanteessa olisi kiva saada sairaalahoitoa. Minun pitää siis järjestää itselleni joko aviomies tai yksityinen sairauskuluvakuutus. Jos jään tänne pysyvästi, voin tietysti alkaa maksamaan sotu-maksuakin. Mutta kun en tiedä vielä.

Kun ensimmäistä kertaa tulin Portugaliin asumaan, rekisteröidyin täällä, kuten yli kolmen kuukauden oleskelun jälkeen kuuluu tehdä. Sen luulisi olevan helppoa EU-maassa, mutta koko touhu alkoi lopulta muistuttaa kafkamaisin piirtein höystettyä farssia. Asuin silloin Aveirossa, josta löytyy loistava paikka nimeltä Loja da cidacão (”kansalaisen putiikki”). Sieltä löytyy samojen seinien sisältä verotoimisto, täkäläinen Kela, puhelin- ja nettioperaattorit, pankit, posti, sähkö- ja kaasulaitos jne. jne. Kaikilla on oma tiskinpätkänsä, missä voi maksaa laskut ja hoitaa liittymät ynnä muut asiat tarvitsematta juosta paikasta toiseen pitkin kaupunkia. Aivan loistava juttu.

Menin siis Aveiron Loja da cidadãoon hoitamaan rekisteröitymistä. Ensiksi hain verotoimistosta veronmaksajan tunnuksen, jota tarvitaan melkein joka paikassa. Se vastaa hiukan suomalaista henkilötunnusta. Sieltä jatkoin saamieni ohjeiden mukaan käytävää eteenpäin SEF:in (maahanmuuttovirasto) toimistoon. Jonotin afrikkalaisten, brasilialaisten ja parin eurooppalaisen maahanmuuttajan kanssa, saadakseni lopulta kuulla, että sinne pitää varata puhelimitse aika. Ei kun soittamaan. Ihan ihmeen kaupalla selvisin portugalinkielisen monivalintavastaajan läpi oikeaan paikkaan ja sain varattua ajan. Kyseisenä aikana menin toimistolle uudestaan, saadakseni tietää, että ajanvarauksesta huolimatta minun pitää ottaa jonotusnumero ja odottaa vuoroani. Että mitä? No, eihän kaikkea voi ymmärtääkään.

Päästyäni vihdoin auttavasti englantia osaavan virkailijan puheille (huom. kyseessä oli siis maahanmuuttovirasto, toki siellä asioidaan yleensä portugaliksi), sain tietää, että minun pitää hankkia veronmaksajan numeron lisäksi rikosrekisteriote, passikuva, avata tili portugalilaisessa pankissa ja tallettaa sinne 500 euroa (suomalaisen tilin englanninkielinen saldo-ote ei kelvannut), ottaa kopio vuokrasopimuksesta ja ties mitä vielä. Ihmettelin kovasti, koska rekisteröitymisen piti olla pelkkä muodollisuus, mutta en alkanut kinaamaan vastaan.

Dokumenttien saaminen kesti kuukauden verran, ja sinä aikana kävin vielä kertaalleen kysymässä onko rikosrekisteriote tullut. Ei ollut. Muutamaa päivää myöhemmin varasin ajan uudelleen ja jonotin taas kerran muiden maahanmuuttajien mukana. Kun vihdoin pääsin englantia taitavan virkailijan puheille ja levitin tiskille hankkimani dokumentit, hän totesi minun olevan väärässä paikassa. Minun olisi pitänyt mennä kaupungintalolle. Eikä mitään noita dokumentteja edes tarvita, passi riittää. Siinä vaiheessa viilipytty minussa otti hatkat, ja sanoin melko tiukalla äänensävyllä olleeni SEFin toimistossa jo kolmeen otteeseen, eikä missään vaiheessa oltu sanottu, että asia hoituisi kaupungintalolla. Ja että haluan sen rekisteröintitodistuksen nyt ja heti. Nuori virkailijatar tuijotti hetken minua, sitten näyttöpäätettään, ja mietti nähtävästi kannattaako heittäytyä tiukkapipoksi, mutta alkoi sitten naputtaa konettaan. Alle minuuttia myöhemmin tulostin suhautti ulos rekisteröintitodistuksen. Pistin sen, pankkikirjan, passikuvat, rikosrekisteriotteen ja vuokrasopimuksen käsilaukkuuni, kiitin ja läksin äkkiä pois ennen kuin naamani alkoi olla hälyttävän punainen.

Mitä tästä opimme: älä usko kaikkia neuvoja mitä saat. Edes viranomaisten antamia. Nyt tiedän, että EU-kansalaisen rekisteröiminen tosiaan hoituu kaupungintalolla. Suuntaan sinne ensi maaliskuussa, kun rekisteröinti pitää uusia. Vaikken ole koskaan kyseistä paperia missään edes tarvinnut.

Vaikka niin muka yhtenäisessä EU:ssa ollaan, ei kaikissa maissa asioita hoideta samalla tavalla. Suomessa sosiaaliturva on asumisperusteinen. Kun asut maassa jollain statuksella, olet oikeutettu sosiaaliturvaan. Hyvinvointivaltion (katoavia?) etuja.

Etsiessäni Suomen asunnolleni uutta vuokralaista sana ”sossu” tuli vastaan useamman asunnonkyselijän kohdalla. Eräs Helsingistä Järvenpäähän muuttava opiskelija kaavaili kustantavansa rivitalokaksion vuokran opintorahalla ja -lainalla, ja jollei se riitä, hän hakee sossusta lisää. Toinen parikymppinen nuori kertoi, että sossu maksaa koko vuokran, ei huolta. Hän asuu nytkin vuokra-asunnossa, mutta haluaisi rauhallisempaan paikkaan asumaan. Kalliimpaan rivitaloon. Sossu maksaa. En alkanut tivaamaan, miksei hän asu samassa kaupungissa asuvan äitinsä luona. Ei se kai kuulu minulle. Suomessahan aikuiset lapset eivät voi asua vanhempiensa luona. Pitää näes itsenäistyä. Yhteiskunta huolehtii nuorista ja vanhuksista, sillä tapoihinhan ei kuulu se, että oma perhe huolehtisi.

Viilipytyn silmissä näkyi hetken aikaa taas tähtiä. Olen maksanut asuntolainaa yli 20 vuotta ja maksan edelleenkin, ja saanut hikisesti ostettua vanhan rivitalokaksion pikkukaupungin äärilaidalta. Tehnyt töitä ja maksanut riivatusti veroja. Nuukaillut ja säästänyt pahan päivän varalle. Minua kismittää ajatus siitä, että yksinelävä työtä hakeva parikymppinen muuttaisi kauniiseen, väljään asuntooni sossun eli veronmaksajien kustannuksella, mutta ihmetyttää etenkin se, että sossu tällaiseen suostuu. Ihan oikeesti! Suullinen päätös heltisi heti puhelinsoitolla. Yritin järkeillä, että saisinpahan sillä tavalla maksamiani veroja takaisin, mutta verenpaineeni ei vaan ottanut laskeakseen.

Lopulta vuokrasin asunnon kahdelle mukavalle turkulaistytölle, joista toisen kummitäti oli matkassa mukana. Jännittää, että miten he siellä pärjäävät.

On jossain määrin hermostuttavaa olla ilman julkisen sairaanhoidon palveluja. Jos umpisuoli puhkeaa tai jalka katkeaa, raavin rahat sairaalalaskuun omalta pankkitililtä. Vakuutusyhtiöillä on yllättäen kolmen kuukauden karenssi, ennen kuin vakuutus astuu voimaan. Myös eläköityminen ja vanheneminen aikanaan mietityttää jo nyt. Kuka minusta huolehtii jos en itse kykene, kun omia lapsia ei ole? Vaikka kaikkeen yrittää varautua, elämällä on tapana yllättää, eikä aina myönteisellä tavalla. 

Lähden seuraavaksi sosiaalitoimistoon selvittämään millä tavoin onnistuisi alkaa maksaa sosiaaliturvamaksuja, jos se olisi sittenkin parempi vaihtoehto kuin ottaa yksityinen sairauskuluvakuutus. Jonot ovat kuulemma mahtavat, joten varaan mukaan vesipullon, keksipaketin ja käsityön. Ja vielä kirjan, sillä istumapaikkoja ei kuulemma riitä kaikille.