Liekeissä

Portugalissa palaa. Jokakesäinen kirous on taas vallannut maan. Kymmeniä, jopa satoja metsä- tai maastopaloja saattaa riehua samanaikaisesti eri puolilla maata ja Madeiralla, pääosin kuitenkin mantereen puolella harvempaan asutussa sisämaassa. Neljä palomiestä on menehtynyt, useita taloja tuhoutunut. Tälläkin hetkellä yli tuhat palomiestä, osa heistä vapaapalokuntalaisia, urakoi eri alueilla roihuavien liekkien taltuttamiseksi. Poliisi on pidättänyt yli neljäkymmentä ihmistä epäiltynä palojen sytyttämisestä.

Kuka nosti kiven?

Tämä on valitettavasti ihan tavallista.

Metsäpaloja vastaan taistellaan paitsi järeällä sammutuskalustolla, myös asenteisiin vaikuttamaan pyrkivien kampanjoiden avulla ja raivaamalla maastoalueita ennen kuivinta kesäaikaa. Kiinnisaatuja pyromaaneja yritetään hoitaa terapialla, mutta tulokset ovat heikkoja. Vankilan ovi napsahtaa lukkoon monen tulitikkuihin tarttuneen perässä, mutta rangaistusten pitäisi olla ankarampia. Kotinsa menettänyttä ei lohduta tieto siitä, että syyllinen lepäilee vankilassa. Palovakuutukset ovat täällä suhteellisen harvinaisia. Ne ovat niin kalliita. Jos raha ei ole riittää ruokaan, ei sitä todellakaan kanneta vakuutusyhtiöönkään. 

TV-uutisissa haastateltiin madeiralaismiestä, joka kertoi, että hänelle ei jäänyt muuta kuin ne vaatteet mitä hänellä oli yllään. T-paita, shortsit ja varvastossut.

Täällä termi 'liekeissä' tarkoittaa jotain ihan muuta kuin amerikkalaisen laulajan hitissä. 

Täytenä vastakohtana palomiesten hikiselle hornalle, lomalaiset loikoilevat rannalla. Viime viikolla Vila do Conden rannoilla oli vierivieressä aurinkovarjoja, tuulensuojia, pyyhkeitä, tiiviisti yhdessä kuin värikäs rypäs sieniä. Nyt lomat alkavat olla ohi, ja aurinkovarjojen keskellä näkee jopa vapaita hiekkakaistaleita. Ensi viikolla ranta alkaa autioitua ja näyttää taas minulle tutummalta. Nyt se on ollut kuin jokin Algarven etäispesäke.  

Kesän juhlat  jatkuvat vielä. Vila do Condessa on meneillään gastronomiset ”messut”. Kylien kirkot ja kappelit juhlivat myös kukin vuorollaan, ja vähintään sunnuntaisin kuuluu rakettien pauketta jopa tunnin välein, useamminkin, jos on oikein isot juhlat. Paukkeesta tulee minulle mieleen sota ja tykkien tulitus. 

Toin Suomesta paketillisen savuporoa. Avasin sen yhtenä päivänä kun alkoi hiukoa, ja tarjosin myös Carlosille ja hänen äidilleen. Molemmat vastasivat hyvin nopeasti ”ei kiitos”. Ihmettelin, sillä tokihan uusia makuja voi aina kokeilla. Paitsi poroa. Carlos selitti, että se on joulupukin apuri ja kotieläimen asemessa. Minä selitin, että Suomen Lapissa ne juoksevat vapaasti pitkin maita ja teitä. Ja että syödäänhän Portugalissa vuohia, ja hänellä ne ovat kotieläiminä.

Sain syödä savuporoni ihan yksin. Sen sijaan porvoolaiset Brunbergin suklaasuukot katosivat vilauksessa.

Tätä kirjoittaessani tuntuu ilmassa taas savunhajua. Eilen kaupungin ulkopuolella näkyi tummansininen savupatsas, kuin uhkaava ukkospilvi. Vasta syksyn ensimmäiset sateet rauhoittavat tilanteen kunnolla, mutta sitä saadaan odottaa vielä muutama viikko. Palanut metsä näyttää karun lohduttomalta, mutta elämä voittaa aina, lopulta, ja hiiltyneestä maastosta nousee vielä sitkeitä, vihreitä versoja kohti aurinkoa, joka niin anteliaana paistaa ja tarjoaa valoaan. 

Oheiset kuvat on otettu Caramulon vuoristossa tuhannen metrin korkeudessa. Näiden maisemien, metsien ja kylien pelastamiseksi sadat palomiehet uurastivat viime viikolla, kaksi heistä henkensä hinnalla.