Home sweet home

Viikko sitten sunnuntaina tuuli ei enää ujeltanut ikkunoissa. Se suorastaan kirkui niiden raoista. Pohjoisesta ei tule pelkästään matkapuhelimia ja vaaleita naisia tänne, vaan myös pelottavia talvimyrskyjä. Pelkäsimme, että katto lähtee. Ei se lähtenyt tässä talossa, mutta vuokralaisen talon kattoa korjailimme maanantaiaamuna parinkymmenen tiilen irrottua. En aiemmin tiennyt, että pittoreskit punaiset kattotiilet painavat niin paljon. Jaksoin kantaa kerralla vain kaksi. Miten lujaa pohjoistuuli mahtoi yöllä puuskuttaakaan, kun sai ne lentämään? Sydän kurkussa pitelin narulla sidottuja jatkettuja tikkaita paikoillaan, kun Carlos tuulen riepoessa kiipesi monen metrin korkeuteen laittamaan uusia tiiliä paikoilleen.

Tein pyhän päätöksen, että tähän päivitykseen en kirjoita mitään säästä. En ainakaan paljoa. Ei ketään oikeasti kiinnosta se, kuinka paljon täällä sataa vettä. Ei meitäkään kiinnostaisi nähdä yhtään enempää vettä tippuvan taivaasta. Viime päivinä ei ole voinut pahemmin edes tuulettaa. Yhtenä päivänä sateen tauottua avasin ikkunat. Paaaaha virhe. Ilma ulkona oli lämpimämpää kuin kiviseinien sisällä, ja kostea ilma tiivistyi seinien ja ovien pintaan ja veti peilit huuruun ja puulattiaan jäi tohvelien pohjista koristeelliset jäljet. Äkkiä ikkunat kiinni ja koneellinen ilmanvaihto päälle. Hui hirvitys.

Perjantaina minulla tuli lopulta henkilökohtainen kosteusmitta täyteen, kun kesällä kunnostetun katon lisäksi myös makuuhuoneen seinästä löytyi harmaita pilkkuja. Kukkia, joita kukaan ei halua katsella. Pyysin Carlosia viemään minut lähimpään rautakauppaan äänensävyllä, josta hän tiesi että tuolle akalle ei kannata nyt sanoa vastaan. Haimme kosteudenpoistolaitteen. Koneen tislattua huoneilmasta vettä muutaman tunnin ajan alkoi ilma tuntua ihmeen kevyeltä. Laite pitää kovaa ääntä, mutta minun korvissani se on musiikkia, kun vesi valuu säiliöön loristen. Liri lori laa laa!

Kylpyhuone ”en suite” eli makuuhuoneen yhteydessä ei ole aina hyvä idea. Aina ovea avattaessa kosteutta tulvahtaa myös huoneen puolelle, vaikka kuinka olisi ikkunaa auki. Suihkussa on pakko käydä, vaikkei likaisia hommia tekisikään, jollei joka päivä niin ainakin joka toinen päivä. Ja kun ruokakuntaan kuuluu maatilan töitä tekeviä yksi tai joskus kaksi, kuluu kuumaa vettä ja saippuaa. Se vesi mikä ei valu viemäristä alas höyrystyy huoneilmaan. Kun Suomen talvipakkasissa kärvistellään kuivan sisäilman kanssa, täällä pyyhitään kosteutta nahkealta otsalta ja odotellaan malttamattomina kesää ja kuivia kylpypyyhkeitä.

Kadun toisella puolella asuva leskirouva kertoi, että hänellä on sisäkatot menneet ihan harmaiksi. Viime sunnuntain myrsky tiputteli myös hänen talonsa katon reunatiiliä. Siinä ne nyt makaavat terrakottamurskana kadunlaidassa. Eikä hän ole moksiskaan. Katon korjaaminen vaatisi vain tikkaat ja muutaman ehjän tiilen. No, kesällä kai sitten.

Kävin kylässä erään vanhan rouvan luona ja haistoin homeen ulos asti. Katonkulmat olivat harmaina, rouva pyyhki silmiään ja ihmetteli kun ne vetistävät niin paljon. Ei, ei ole minun paikkani kertoa, että talossa on kosteutta. Sitähän on kaikissa taloissa nyt.

Vuokralla asuessani näytin vuokraemännän miesystävälle yöpöytien, pienten lipastojen taustoja, jotka olivat erikoisen vihreät. Ehdotin, josko haisulilipastot voisi viedä pois. Mies otti rätin ja pyyhkäisi taustalevyt puhtaiksi. ”Noin se lähtee”, hän sanoi tyytyväisenä ja koputti yöpöydän kanteen. Hänen lähdettyään nostin lipastot eteiseen ja pidättelin hengitystä aina kävellessäni niiden ohi. Tuoli suoritti ihan hyvin yöpöydän virkaa makuuhuoneessa.

Täkäläisestä näkövinkkelistä katsottuna Suomen homehysteriat kuulostavat reippaasti ylilyödyiltä. Meidät suomalaiset on pesty pilalle. Emme kestä yhtään homepilkkua ilman että nenä alkaa vuotaa kuin vesihana. Heikko homeenhaju saa meidät haukkomaan henkeä – kauhusta. Kostea läikkä seinässä ja olemme valmiita repimään talon maan tasalle.

Ei täällä. Kyllä kesä kuivaa sen minkä talvi kastelee. Pinoteksia pintaan ja kyllä lähtee.

En halua yhtään vähätellä homeallergikkojen tuskaa. Olen näköjään itsekin sellainen. Viikon verran olen napostellut antihistamiinia, ja turvonneiden silmäluomien paikalla on jälleen silmät. Talon muilla asukkailla ei ole mitään oireita. Tuleekohan homeimmuniteetti geenien mukana vai kasvetaanko siihen? Tosiasia joka tapauksessa on, että kosteuteen ja sen kurjiin myötäjäisiin on tavalla tai toisella, hyvällä tai pahalla, pakko jossain määrin sopeutua kun tällaisessa ilmastossa asuu.

On varmasti teoriassa mahdollista rakentaa talo, johon kosteus ei pääsisi käsiksi. Pitäisi olla keskuslämmitys, koneellinen ilmanvaihto, kosteudenpoistosysteemit, pyykinkuivauskone ja mielellään vielä asukkaat jotka hengittävät vain vähän eivätkä tykkää käydä suihkussa tai keitellä ruokaa. Yleisen ilmankosteuden minimoimiseksi talon pitää myös sijaita kaukana merestä, joista, tekoaltaista, metsistä ja pelloista. Siis jossain ulkoavaruudessa tai ihan eri maassa. Vaikka pohjoisnavalla. 

Liioittelenko nyt vähän? Tietenkin. Uutisissa näytetään päivittäin kuvia sekä jokilaaksojen että Englannin tulvista. Siis eihän metriseen kiviseinään rankkasateen jälkeen ilmestynyt kostea läikkä ole mitään siihen verrattuna, että talon ensimmäinen kerros on kirjaimellisesti akvaariona. Suhteutamme asiat aina omaan näkövinkkeliimme, mutta elämää on tietysti muuallakin. En minä valita, en. Itse olen valinnut missä asun ja olen tyytyväinen siihen. Erittäin tyytyväinen. Yhtenä päivänä, rankkasateisen aamun jälkeen kauas pilvet karkasivat, aurinko paistoi ja linnut lauloi. Istahdin pihaportin ulkopuolelle, pellon laidalle, Gaian pyrkiessä syliin. Katsoin maalaismaisemaa ja ymmärsin, miten onnellinen voinkaan olla kun täällä vain saan asustaa. Home sweet home, Oma koti kullan kallis, O lar doce lar... 

Kuvissa portolaisia kaupunkikoteja.