Talvipäivän seisahdus

Blogin päivitys on normaalista viikkoaikataulusta myöhässä. En tiedä mistä kirjoittaisin. Ei ole tapahtunut mitään uutta. Itse asiassa ei ole tapahtunut mitään. Koko viikon on sadellut, enkä ole käynyt edes kävelyllä jätteiden kierrätyspistettä kauempana. Sade tulee jo korvista ulos, niin meillä ihmisillä kuin eläimilläkin. Päästän Gaian pellolle juoksemaan, se käy häthätää hoitamassa hätäasiansa ja juosta kirmaa takaisin pihan puolelle niin nopsaan kuin kintuistaan pääsee. Se asettautuu istumaan ison katoksen alle ja tuijottaa pihan tapahtumarikasta elämää: sadetta, joka joko viskoo vettä kiukkuisesti maahan tai valuu taivaasta kaiken tahmaavana tihkuna; tuulta tanssittamassa nuorta nurmikonalkua; hyasinttia, joka arasti availee terälehtiään ja heittää ilmoille hennon tuoksun; passionpuskassa pyrähteleviä varpusia; pihan poikki lentävää pulua; ylikypsää keltaista hedelmää, joka tipahtaa sitruunapuusta maahan, tömähtää, ja ehkä häiritsee mullan alla päivänokosiaan torkkuvaa uutta jyrsijää, joka yöt kaivelee tunneleitaan ja harmiksemme tekee myyräntyötään. Väsyttyään kaikkeen tähän aktiviteettiin Gaia pujahtaa huoneeseensa ja kiertyy kerälle katselemaan omia uniaan. Iltaisin se pääsee sisälle olohuoneeseen, ihan sen vuoksi, ettei se olisi niin paljon yksin.

Aiheiden puutteessa olin kirjoittaa yhä puuttuvasta sosiaaliturvatunnuksesta, rytmihäiriölääkkeiden ostamisesta ilman reseptiä ja muualta Euroopasta muuttavien eläkeläisten verovapaudesta, vaikken itse tietysti eläkeläinen olekaan. Kirjoitinkin siitä, mutta en julkaise. Kerron nyt vain sen verran, että lääkkeeni maksavat täällä alle puolet siitä mitä Suomessa, ja muilta mailta saadusta eläkkeestä ei aina tarvitse maksaa veroa. Tällä jälkimmäisellä halutaan houkutella tänne maksukykyisiä – ja toivottavasti hyväkuntoisia – eläkeläisiä. Ei hullumpi idea talouskriisissä kouristelevassa maassa.

Muotoilin myös mielessäni miten kertoa anoppikokelaan parisuhdeneuvoista, kun Carlos ei toissapäivänä vielä illallisaikaan ollut kotiutunut lounastapaamisesta kollegoidensa kanssa. Vanharouva kertoi äitinsä neuvoneen, ettei miehille pidä antaa liikaa vapauksia, muuten heitä ei enää kotona näy. Lotkautin korvaani hetkellisesti, mutta siihen se jäi. Vapauteni on minullakin ja pidän siitä, ja tässä talossa tunnetaan sellainen termi kuin tasa-arvo. Niin, ja Carlos kotiutui kaksi tuntia äitinsä arviota aikaisemmin. En ollut kaulimen kanssa vastassa vaan kysyin onko hänellä nälkä.

Ajattelin kirjoittaa ystävyydestä, onhan kohta Ystävänpäivä. Joku minulle kerran suorastaan suuttui siitä, kun kutsuin ystäväkseni henkilöä, jota en ollut vielä tuntenut kovin pitkään. Ystävä, kaveri, tuttava – mitä väliä sillä on? Ne ovat termejä, joilla yritetään kategorioida jotain mikä ei ehkä ole kategorioitavissa. Mihin lokeroon laitan ihmisen, jonka kanssa elin monta vuotta, joka on minulle yhä kaikkein läheisin ja jonka näkemykseen luotan asiassa kuin asiassa? Ja miksi kutsun ihmistä, jonka kanssa olin melkein päivittäin yhteydessä vuosien ajan, mutta jonka kanssa en ajatellut koskaan muuttavani saman katon alle – silti muutin? Entä hänet, jonka kanssa teimme töitä samassa firmassa, eri paikkakunnilla, toistakymmentä vuotta, mutta vasta täällä vieraalla maalla huomasimme että liikumme niin samoilla aaltopituuksilla? Tai hänet, joka on minulle ystävä, sielunveli, kuin käteni tai jalkani, kaikki samassa ihmisessä, mutta yhteyttä pidämme harvakseltaan? Koen perheenjäseniksi henkilöitä, joihin minulla ei ole veri- tai edes laillista sidettä. Koen ystävikseni ihmisiä, joiden kanssa saatan vaihtaa vain parit viestit vuodessa, mutta ne ovat hyviä viestejä, merkityksellisiä sanoja. Kaikki he ovat osa elämääni, osa, jota ilman elämästä puuttuisi jotain oleellista.

Olin vähällä kirjoittaa joulukuisesta turmasta, jossa kuusi opiskelijaa huuhtoutui meren matkaan, eikä seitsemäs, ainoa eloonjäänyt kerro mitä oikeasti tapahtui. Yliopisto-opiskelijoiden vihkiytymisriittejä, meidän aikuisten silmissä lapsellisia, tarpeettomia simputuksia ihan vain kai traditioiden vuoksi. Nyt traditiot kyseenalaistetaan. Kuusi kuollutta nuorta on liikaa.  

Aina voisin kirjoittaa ilmasta. Tästä talvesta, jota toisilleen tuntemattomatkin päivittelevät bussipysäkillä kyytiä odotellessaan. Minulle tämä on kolmas talvi täällä, ensimmäisen ja toisen välillä oli pari vuotta. Jokainen kokemani talvi on ollut yhtä sateinen ja kolea. En oikeasti usko, että niitä on toisenlaisiakin. Aina vaan vesi valuu ikkunoita, seiniä, katuja pitkin, kosteus tiivistyy sisätiloissa, kaikki on nahkeaa eikä mikään kuivu. Nousuveden aikaan Atlantti ärjyy niin lujaa, että se kuuluu tänne asti, viiden kilometrin päähän rannasta. Tuuli ulisee ikkunoissa, mutta kivitalon seinät nauraa räkättävät tuulenpuuskalle: ”Meitä et saa vapisemaan!” Missä viipyvät ne kuuluisat aurinkoiset, tyynet talvipäivät, joista ystäväni (?) täällä ovat niin kovasti puhuneet? Milloin pääsen taas kameran kanssa kävelylle? Loppuuko tämä talvi ikinä?

Kaikesta tuosta olisin voinut kirjoittaa, mutta en nyt keksi oikein mitään kerrottavaa. Rospuutto on täälläkin pitkästyttävää ja pitkäpiimäistä. Päivät ovat niin toistensa kanssa samankaltaisia, että vanhanrouvan kokeillessa onneaan ja kysyessä ”Onko tänään torstai?” pitää minun miettiä hetken aikaa ennen kuin vastaan ”Ei, tänään on perjantai, vaikken mennytkään torille”.

Eräs tuttu professori kirjoitti kerran sähköpostissaan, että talvi on hyvää aikaa työntekoon. Hän on oikeassa. Kun ulos ei ole asiaa on paljon matalamman kynnyksen takana nököttää sisällä lämmin tietokone sylissään ja naputtaa, naputtaa ja naputtaa vielä vähän lisää. Tarinat tulevat jostain pään uumenista, näkymättömästä lähteestä, ja joskus tunnen itseni vain välikappaleeksi, käsiksi joka konetta takoo. En väitä hallitsevani sanoja. Yritän komentaa niitä, kahlita ne haluamaani muotoon, mutta aina ne karkaavat, tekevät niin kuin lystäävät, ja pakoon kirmatessaan huutavat lällälällälää ja haastavat minut ottamaan ne kiinni. Ison alkukirjaimen ja pisteen väliin mahtuu paljon enemmän kuin pelkkä lause. Siihen mahtuu ajatus, mielipide, tunnustus, kysymys, kyseenalaistus, totuus. Sanat ovat enemmän kuin kirjaintensa summa, ne kertovat joskus enemmän kuin tuhat kuvaa. Ne kertovat kaiken ja jättävät kaiken muun sanomatta. Mitä olisi maailma ilman sanoja? Ihan totta, mitä olisi maailma ilman sanoja ja kirjoitusta?

En vieläkään tiedä mitä tähän päivitykseen kirjoittaisin, joten lopetan tältä erää tähän. Kun tämän viikon kuvasato käsittää vain pari näpsäystä raekasoista, kaivelin tuhansien kuvien varastoistani kaakeleita. Hiillos hehkuu takassa, keittiössä tuoksuu kanelipullat, cevadat on jo juotu ja Gaia-koira torkkuu jalkojen juuressa, höristää korvaansa, mutta katselee kohta omia uniaan ja tuhisee.