Innostunut sonni

Edes Irtiotossa elämä ei voi olla yhtä autuasta iloa ja idylliä. Saavutusten kääntöpuolelle epäonnistumiset ja menetykset iskevät kipeää tekevät kyntensä. Ne kouraisevat ja satuttavat, muistuttavat siitä, että emme ole kovaksi kivettyneitä.

Keskiviikkoaamuna Isabel-kuttu synnytti, ennenaikaisesti, poikasen, jonka se hylkäsi saman tien. Hoivasimme pientä, kylmettynyttä vuohivauvaa, joka sinnikkäästi kömpi jaloilleen ja sydämiimme. Seuraavana päivänä sen tila kuitenkin huononi, ja illalla pieni elämänalku siirtyi vuohien taivaaseen.

”Tällaista tapahtuu. On aina tapahtunut ja aina tulee tapahtumaan”, lohdutti Carlos minua kostein silmin. Tiedän, se oli ”vain” vuohi, mutta katsellessani sen ponnistelevan hatarille, honteloille jaloilleen, häntäänsä heiluttaen, ja miten se ahnaasti imi tuttipulloa, sai hikan, haukotteli ja nukahti, siitä tuli Yksilö. Silitin sen silkkisiä korvia ja näin miten se taisteli elääkseen, mutta elämä ei ollut sen puolella.

Keskiviikkoaamuna maatilalle siirrettiin parisenkymmentä sonnivasikkaa. Ehdin nähdä vilauksen siitä kun ne pääsivät laitumelle. Enimmän osan ajastaan sisätiloissa olleet sonnit innostuivat, kirmasivat vihreälle niitulle, ammuivat kurkku suorana ja kopauttelivat takasorkkiaan ilmassa yhteen. Aurinkoinen maalispäivä sai niiden hormonit hyrräämään kuin keväisen puron. Isoimmat sonnit innostuivat ahdistelemaan pienempiä, nuuhkivat ja nuolivat niiden sukukalleuksia ja yrittivät nousta niiden selkään sillä seurauksella, että pari vasikkaa piti siirtää eri tilaan turvaan. Yksi ihastunut sonni katseli kaiho ruskeissa samettisilmissään, kun sen suosikkivasikkaa talutettiin pois.

Pari päivää myöhemmin eläimet ovat tottuneet toisiinsa ja sähköpaimenella rajattuun vapauteensa, ja ne ovat rauhoittuneet. Ne vaeltavat laitumellaan yön pimeydessäkin, katulampun valossa, ja ottavat päikkärit auringonpaisteessa. Kun istuudun hetkeksi talon seinustalle saattaa joku niistä tulla tuijottamaan minua. Tuijotamme toisiamme silmiin, mietimme mitä toisen päässä liikkuu ja kumpi antaa ensin periksi ja kääntää katseen pois. Yleensä se olen minä. Ei sitä koko päivää ehdi istua ja tuijotella.

Samalla kyydillä sonnien kanssa tuli myös iso possu. ”Nyt meillä on eläintarha valmis”, sanoin Carlosille. Possun oleilu tilalla on kuitenkin tilapäistä, sillä naapurin leskirouva on kiinnostunut siitä. Viimeiset viikkonsa possu saa vielä vähän lihota ja kuopia ja tonkia maata isossa aitauksessaan. Kun käyn sitä katsomassa, se kurkistelee pienillä tihrusilmillään, jotka ovat melkein kokonaan piilossa isojen korvien alla. Se haistelee ja tunnustelee maailmaa töpselikärsällään, röhkii ja tuhisee äänekkäästi. Sitä ei voi sanoa söpöksi. Tavallaan se kuitenkin on sitä. Se on niin oma itsensä.

Kun toimivalla karjatilalla asuu, pitää hyväksyä se, että eläinten elämä on rajallinen, ja jonain päivänä ne viedään pois. Niihin ei sovi kiintyä. Oleellista on, että niillä on elämänsä ajan hyvät oltavat. Silloin pystyy hyväksymään sen, että niiden elämäntehtävä on olla osa ravintoketjua, tuottaa lihaa. Niin se vaan menee. 

Vuohet ja lampaat ovat kuitenkin lemmikkejämme. Jokaisella on nimi, eikä yksikään niistä tule päätymään lihapataan. Ei meidän, eikä kenenkään muun.

Tällä viikolla minulla oli ilo olla oppaana ryhmälle suomalaisia eläkeläisiä, jotka saapuivat Aurinkorannikolta päiväksi Portoon. Seuraavana aamuna käväisimme myös Aveirossa, Portugalin Venetsiassa. Oli mukavaa viettää muutama tunti rentojen suomalaisrouvien ja -herrojen kanssa, jotka huokuivat elämäniloa ja -halua. Porto taisi saada muutaman fanin lisää, eikä kuvankaunis Aveirokaan ilman ihastuneita huudahduksia jäänyt.

Elämä maatilalla jatkuu. Illat ovat jo valoisia, mutta S. Pedro kiusaa meitä sateilla. Toisaalta, nurmikko kasvaa, porkkanat itävät, tomaatintaimet venähtävät pituutta, persiljanvarret vahvistuvat, uusia kukkia ilmestyy pihamuurin kylkeen. Sadepisarat helmeilevät lehdillä, lepäävät hetken ennen kuin valuvat pois, kastelevat maan, saavat sen viheriöimään. Elämä jatkuu.