Never say never

Ranskalainen kello siirtyy
Portugalin aikaan.

Muistin toukokuisen Suomen olevan vähän erilainen. Vähän lämpimämpi. Vähän aurinkoisempi. Vähän kesäisempi. Viime viikolla viimeisenä asiana kotoa lähtiessä koppasin mukaan hanskat. Niille on käyttöä. Toukokuinen Suomi muistuttaa kovasti tammikuista Portugalia, paitsi että lämpöasteita on välillä vähemmän.

Käväisin Porvoossa, ja linja-auton kiitäessä pitkin moottoritietä katselin pientareita kunnes pistin silmät kiinni. Kauneudenjanoiset silmäni eivät nähneet paljaalla tienlaidalla ja metsänreunamilla sellaista silmäniloa, joka olisi sykähdyttänyt ja palauttanut minut muistoissa takaisin lapsuuden toukokuihin, jolloin kuljin metsässä valkovuokkokimppua keräten. Nyt valkeat kukat täplittivät elottoman näköistä maata kuin kevään sinnikkäimmät räntähiutaleet, ja koivujen mustavalkoiset rungot sojottivat asennossa niiden lomassa, vartioiden kukkien koskemattomuutta. Värit puuttuivat. Tylsää.

Huomaan, että minulla on jalat aina vaan tukevammin kiinni Portugalin maaperässä. On hyvä käydä välillä Suomessa toteamassa se.

Ihanaa on kuitenkin saada viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa. Äitienpäivää vietettiin hiukan ennakkoon lauantaina. Lapsenvahtikeikkaa pukkaa, ja eilisiltana laulelinkin kahta kummilasta nukkumaan Tuiki tuiki tähtösen saattelemana, tosin hieman improvisoidulla sanoituksella (Tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen, sitten alkaa nukuttaa, Nukkumatti tulla saa, Tuiki tuiki tähtönen, minä oon jo uninen).

Aikansa palvellut kahvinkeitin
pääsee pienkodinkoneiden taivaaseen.

Olen aina sanonut, että kahta en syö enkä edes maista: etanoita ja siankorvia. Kyse on periaatteesta: etanat ovat iljettäviä puutarhan vihulaisia ja siankorvat eivät nyt vaan kuulosta kovin syötävältä ruualta. Kaikkea muuta voin maistaa, ja näin onkin kurkusta sujahtanut alas niin sisälmyspötkylöitä (tripas) kuin kanan massuja (moelas, lihasmaha eli kivipiira), mustekalan lonkeroita imukuppeineen (polvo), possunverikeittoa (papas) ja jopa mämmiä. Eilen pistin pyörtäen pontevat puheeni. Kummilasten isä laittoi päivällistä ja alkuruuaksi etanoita. Katselin kauhuissani kun hän hääräsi keittiössä. Kun ruoka kannettiin pöytään, nieleskelin voimakkaasti ja mietin miten siitä tilanteesta selviän. Mutta sitten söin sen mitä eteen ystävällisesti laitettiin.

Never say never, sillä sanansa voi päätyä syömään.

Etanat olivat itse asiassa hyviä. Voin ja valkosipulin kanssahan melkein minkä vaan täytyy olla hyvää. Tästä kokemuksesta rohkaistuneena päätin, että Portugaliin palattuani kokeilen myös marinoituja possunkorvia. Kyllä minä kykenen siihen, vaikka sitten silmät kiinni ja kyytipojan saattelemana.

Vanhalle peltitarjottimelle maalattu
kanitaulu etsii uutta kotia.

Järvenpään asunnollani käydessäni huomasin kauhukseni, että siellä oleva iso, siis tosi iso vitriinikaappi on yhä täynnä astioita. Lisää niitä on pakattuna varastoon, ja toki keittiöstä löytyy tykötarpeet arkikäyttöön. Astiafriikki saa nyt tuntea nahoissaan monen vuoden kirpparikierrosten sadon. Osa astioista lähtee kirpputorille myyntiin, osa suuntaa kohti Portugalia, vaikkei minulla näillä näkymin ole tarvetta esimerkiksi brasilialaiselle kultakoristeiselle kahviastiastolle, jonka ostin helsinkiläiseltä kirpputorilta 1,50 eurolla. Kupit ovat liian pienet cevadalle, ja oikeaa kahvia emme koskaan kotona laita. Mutta, never say never, ehkä vielä käyttöä niillekin kupeille keksin.

Vaikka pieni materialisti minussa on painunut taka-alalle, arvelen sen nukkuvan vain Ruususen unta. Jos taannoin elin ja kokkasin vuoden ajan keittiövarustuksella, joka mahtui kahteen kauppakassiin, ja huushollin ainoat sakset olivat kynsisakset, niin totuus on se, että astiat ja keittiövälineet ovat minulle sitä mitä kengät ja käsilaukut ovat monelle muulle naiselle. Naiselle tätä ei tarvitse selittää sen enempää, moni mies ei ymmärtäisi selittämälläkään.

Astioiden lisäksi ison vitriinin uumenissa piileskeli postimerkkikokoelma, joka on varmaan Suomen suurin kokoelma entisten neuvostomaiden postimerkkejä. Siltä ainakin tuntui kun kävin sitä vähän läpi. Niiden lisäksi löytyy monien Euroopan ja vähän eksoottisempienkin maiden merkkejä. Ehkä joskus eläkkeellä alan järjestellä niitä, tai joskus talven sadepäivinä. Jollei joku kummilapsista ala sitä ennen osoittaa kiinnostusta filateliaan, jolloin joulu- ja syntymäpäivälahjapähkäilyt olisi ratkottu muutamaksi vuodeksi eteenpäin. Pidän peukkuja, että näin kävisi.

Vaikka toukokuun aikana kohti Portugalia lähteekin ne tavarat, jotka haluan säilyttää hallussani, jää Suomeen kaikkein arvokkain esine: isoisän 40-luvulla huutokaupasta ostama peililipasto, jonka kuluneen, kasvonpiirteitä vääristävän peilin edessä leikin ja hassuttelin pikkutyttönä, ja näköjään teen sitä yhä, ja oma naamani aikaansaa aina hyvät naurut. Peilipöytä jää Suomeen, jotta se aikanaan siirtyisi seuraavalle sukupolvelle.

Tavarat eivät ole pelkkää materiaa. Ne ovat historiaa. Tarinoita, tekoja, salaisuuksia ja totuuksia. Pala elämän kiertokulkua, käsin kosketeltava osa ihmistä, jonka kädet ovat niitä koskeneet. Ketkä ovat hiuksiaan kammanneet peilipöydän äärellä ennen minua, äitiä ja isäni äitiä? Kenen kirjeet sen suojiin laitettiin talteen? Kuka muu säilytti laatikossa korujaan ja laittoi sen pienellä avaimella lukkoon? Kuvastin ei kerro vaan vaikenee, mutta kuvastus siinä hymyilee. Kuvastus häilyy ja häipyy, kuvastin pysyy ja säilyy.