Uneton Suomessa

Ruokapöytä ja lamppu sen
päällä muuttavat maata.

Tätä kirjoittaessani, maanantai-iltana (päivitys tulee jälkikäteen), istun Järvenpään asunnon terassilla, ulkona. Kello on yli yhdeksän illalla. Tuntemattomat linnut lirkuttavat ja riekkuvat läheisen metsikön puissa. Jossain kaukana fasaanikukko rääkkää kurkkuaan. Koivuissa on heleänvihreät lehdet, joita tuuli hönkii liikkumaan. Aurinko hopeoi pilvenreunoja taivaalla, ja ilmassa tuntuu kostean mullan ja lämpimän terassipuun tuoksu. Kotoisan kuuman päivän jälkeen ukkosti ja satoi isoja pisaroita.

Pari viime päivää olen pakannut niitä tavaroita, jotka lähtevät autokyydillä kohti Portugalia. Samalla olen käynyt läpi henkilökohtaista historiaani. Osa siitä on lojunut varastossa viimeiset kymmenen vuotta. Löysin kastetodistukseni, johon syntymäkuukausi on jostain syystä merkitty väärin. Ja lukion opintokirjan, ja vihot joihin luokkatoverin kanssa tunneilla kirjoitimme viestejä toisillemme. Aina opettajan kääntäessä selkäänsä sujautimme vihon pulpetilta toiselle. Jossain nipussa oli postikortti isältä, Kyprokselta lähetetty, heti sen perässä kortti äidiltä, niin ikään Kyprokselta. Oli kirjeitä läheltä ja kaukaa, vanhoja joulukortteja, Englannista ostettu farkkukankainen penaali ja tuhat muuta tavaraa, joita en viimeisen kymmenen vuoden aikana ole kaivannut, saati tarvinnut. Suurin osa aiempien muuttojen läpi selvinneistä tavaroista on lahjoina saatuja, ja jokaisen kohdalla pitää nyt punnita ja päättää sen kohtalo. Kierrätykseen vai kyytiin?

Suutelevat sammakot lähtevät
näyttämään mallia
kotipuutarhan lajitovereille.

Jos heitän pois ylioppilashattuni, kadunko sitä mahdollisesti kymmenen vuoden kuluttua? Jos pistäisin sen päähän Portugalissa, kukaan ei ajattelisi sen olevan uusinta muotia. Korkeintaan luulisivat sen olevan jonkin omituisen uskontokunnan merkki. Se on enemmän symboli kuin käyttökelpoinen tavara. Turha, mutta siitä huolimatta osa elämääni.

Pakatessani olen välillä naureskellut itsekseni, että joidenkin esineiden kohdalla tulemme todennäköisesti käymään Carlosin kanssa keskustelua siitä, että kannattiko niitä kaikkia oikeasti lähettää Portugaliin. Jos meillä on ruokalautaset jo ainakin viidellekymmenelle, niin minkä takia lähetän lisää lautasia? Öh… koska ne ovat kauniit ja ne olivat isän lempilautaset? Entä vanha venäläinen posliinivinttikoira? Ja kopeekan kolikoilla täytetty savinen säästöpossu? Osa tavaroista päätyy vähin äänin ullakolle laatikkoon, jonka olemassaolo pian unohtuu.

Kyläilemässä käynyt kummipoika toi pihalta minulle lemmikinoksan ja voikukan. Mietin hetken, että prässäisinkö ne paperin väliin, uudeksi osaksi historiaani, muistoksi päivästä jolloin ystävät kävivät auttamassa muuttohässäkän keskellä. Vai tyydynkö siihen, että muistikuva pysyy mielessä, niin kauan kuin pysyy, ilman konkreettista esinettä tukemassa sitä? Ei koko elämää voi säilöä eikä omaa historiaansa tarvitse kokonaan tallentaa. Jos minulla on lahjaesineitä, joista en enää varmuudella muista keneltä ne olen saanut, ovat ne menettäneet tunnearvonsa. Se ei tarkoita sitä, että itse lahjan antanut ihminen olisi unohtunut.

Vanha kemijärveläinen
maitotonkka jää Suomeen.

Uni on ollut kateissa viime aikoina. Toisin sanoen en pysty nukkumaan Suomessa. Yö on vain lyhyt viuhahdus hämärtävän illan ja sarastavan aamun välillä. Olen tottunut nukkumaan pimentävien ikkunaluukkujen takana, mutta nyt pitää vedellä pyjamaa peitoksi silmille tai tunkea päätä tyynyjen väliin. Valo valvottaa, mutta myös tilanne, jossa olen. Pitää miettiä ja suunnitella ja aikatauluttaa ja tehdä ja saada valmiiksi. Pyöritellä esineitä kuplamuoviin ja teipata niitä kiinni, ujutella niitä muuttolaatikkoon mahdollisimman tiiviisti. Nostella painavia laatikoita ja miettiä miten ne pakataan rekkaan, ettei varaamani kuutiomäärä ylity. Yhtenä yönä näin painajaista auton lastaamisesta, kotitalon vierellä roihuavasta tulipalosta ja siitä, että Gaia-koira oli kadonnut.

Vannon kautta tulikiven ja tervaskannon, etten koskaan enää muuta. En ainakaan maasta toiseen. Enkä varsinkaan yksin. 

Muuttotuskasta huolimatta hyvää Suomessa olossa on se, että perhe ja ystävät ovat lähellä. Olemme saaneet viettää yhdessä aikaa, jota ehkä olisi vaikeampi järjestää jos yhä asuisin Suomessa. Kaikilla on omat elämänsä ja omat menemisensä. Kaukaa tulevasta vieraasta tuleekin yllättäen läheisempi. Eroamisen tuska riepoo jo mieltä, eikä sille voi mitään.

Emaloitu siivilä lähti kierrätykseen.

Pienet pakkaushuoleni ovat loppujen lopuksi mitättömiä. Perhe- ja ystäväpiirissä kamppaillaan parhaillaan paljon isompien asioiden kanssa. Tarvitaan voimia. Kärsivällisyyttä. Uskoa elämään, vaikka se onkin välttämättä rajallinen. Niin sen kuuluukin olla. Niin on maailma suunniteltu.

Aurinko painui jo piiloon. Mustarastas lurittelee lähistöllä ja räkättirastaat räyhäävät pusikossa, mutta muutoin lähimetsikkö alkaa hiljetä. Odottelen terassilla vielä hetken, josko siili ilmestyisi tuhisemaan ruohikkoon. Pian menen nukkumaan, odotan unta, vaikka se viivyttelee tuloaan. Aamuaurinko kurkistaa kohta kaihtimien raosta, kutittelee silmäluomia, ryövää loputkin unet. Päivä kerrallaan eteenpäin, aina eteenpäin, kuin väsymätön rekka joka kiitää halki Euroopan. Pakatut laatikot puretaan vasta määränpäässä ja katsotaan millainen kokoelma oman elämän osasia tulikaan perille.