Päätöksenteon sietämätön vaikeus

Parin päivän päästä lähden käymään Suomessa. Siellä vierähtää liki neljä viikkoa. Asunnolleni on löytynyt uudet vuokralaiset, mutta melkein kahden Portugalin vuoden jälkeen olen siinä tienhaarassa, että minun joko pitää lähettää Euroopan toiselle laidalle ne vielä Suomessa olevat tavarat, joista syystä tai toisesta en halua tai voi luopua – tai sitten ei, ja järjestää niille varastotilaa jostain ja samalla jättää raolleen se takaovi, että vielä jonain päivänä palaisin Suomeen asumaan. Kun sitä ei ikinä tiedä miten elämä hernepussiaan heittelee.

Päätös ei ole helppo eikä halpakaan, sillä jokainen kuutio kuljetusautossa maksaa. Jotkut ostamani huonekalut ovat olleet niin hyviä ostoksia, että en niistä rahallakaan halua luopua. Uusia vastaavia ei saa enää tilalle. Täällä isossa talossa ne löytävät kyllä paikkansa. Vielä mietin mitä kaikkea laitan matkaan, puntaroin mikä kannattaa ja mikä ei, sillä kyllä se kaikki rahapussin pohjaa kirpaisee, kyllä kirpaisee. 

Vanharouva huokaili, että edessä on pitkä kuukausi. Olen aamuisin saattanut hänet päiväkerhon bussille ja loppupäivästä ollut hollilla odottamassa kun hän palaa kotiin. Tästä päivästä lähtien hän harjoittelee omin avuin lähtemään bussille oikeaan aikaan, muistamaan aamulääkkeet, ottamaan mukaansa virkkuutyön ja purkin keitolle, jonka hän tuo illaksi kotiin. Ei kuulosta ylivoimaiselta, eihän? Mutta kun muisti on mitä on, valikoiva ja lyhytkestoinen, niin minkään varaan ei voi laskea. Ei edes ison keskelle keittiön pöytää laitetun muistilapun. Tänään kaikki meni kuitenkin hienosti.

Gaia-koirakin taitaa vaistota, että jotain muutoksia on tulossa, sillä se seuraa kannoillani kuin varjo, ihan joka paikkaan paitsi yläkertaan, jonne siltä on pääsy kielletty. Silloin se jää rappusten alapäähän istumaan ja odottamaan. Ollessani olohuoneessa kirjoittamassa se käy välillä ulkona, mutta palaa pian takaisin sisälle tarkistamaan, etten vaan ole kadonnut minnekään. Eilen illallisella se ryömi ruokapöydän alle ja painoi päänsä jalalleni kuin tyynyyn. En voinut liikahtaakaan sen huomaamatta.

Sekä lähikauppias että kananmuna-kanta-asiakkaamme toivottelivat hyvää matkaa ja paluuta tänne, jos Luoja suo. Alkaa vähitellen tuntua vähän siltä, kuin olisin löytöretkeilijä lähdössä maailman ääriin.

Maria-kuttumme on ilmeisesti pieniin päin. Sen nisät ovat alkaneet kasvaa. Luís-pukki on ollut maineensa veroinen. Sen sijaan lammaspariskunta, kylki kyljessä kulkevat Pedro ja Înes näyttävät tuntevan toisiaan kohtaan vain platonista kiintymystä. Röyhkeä Luís on aina sarvinensa sohimassa Pedro-parkaa, joka villainen häntä alistuneesti roikkuen ravaa kauemmas eikä puolusta paikkaansa laumassa. ”Pedro, oletko sinä pässi vai hiiri?”, kysyin siltä kerran kun tuijottelimme toisiamme silmästä silmään. ”Määä-ä-äää”, se vastasi murrosikäisen nuorukaisen väräjävällä äänellä.

Lampaat siirrettiin eri aitaukseen, pois pukin valtapiiristä. Ajan pitäisi näyttää onko siitä apua karitsahaaveissa.

Olen vaan haikein mielin. Carlos haluaisi myydä vuohet ja lampaat. Niille ei tällä hetkellä ole omaa laidunta, vaan ruoka niitetään käsivoimin ja viedään niille kuonon eteen. Siinä on kova työ, ja siihen käytetty aika on muista töistä pois. Nyt olen ottanut sen kuntoilun kannalta, mutta kyllä se kieltämättä vähän raskasta on välillä. Voi olla, että kun palaan Suomen matkalta, ovat aitaukset kanoja lukuun ottamatta tyhjiä. Voih.

Jälleen kerran ennen matkaan lähtöä olen suunnitellut ja kasannut itselleni valtavan vuoren tekemistä. Mikä siinä on, että väenväkisin pitää järjestää itselleen stressiä? ”Ei oo aikaa, ei oo aikaa”, huomaan hokevani itsekseni. Pakko nostaa käsiä vähän pystyyn ja priorisoida. Taas hyvä (teko)syy jättää ikkunat pesemättä: ”Ei oo aikaa”.

Suomessa on kuulemma sadellut lunta ja räntää ja kaikkea muuta inhaa. Otanko mukaan talvitakin? Tarvitaanko hanskoja? Tai no, minä tarvitsen kyllä. Viimeisenä Suomen kesänäni kaksi vuotta sitten käytin hanskoja vielä kesäkuussakin. Silloinhan oli kylmä kesä. Sateenvarjo hajosi, joten ei tarvitse pohtia pakkaako sen mukaan vai ei. Sandaaleille ei kai ole käyttöä? Entä kesämekolle?

Päätöksiä, aina vaan päätöksiä. Pallottelen niitä eestaas kuin jonglööri, kämmeneltä toiselle, punniten niiden puolia. Jos teen niin tai näin, mitä sitten jos käykin näin tai noin? Jokainen virheliike maksaa; rahaa, vaivaa, aikaa. Pallo tipahtaa käsistä, ei ole enää hallussa, ja kaikki pitää aloittaa alusta.

Kyse on omien tavoitteiden asettamisesta ja riskinottamisesta niiden saavuttamiseksi. Elämää ei voi ihan vain elellä oleillen, ei edes Irtiotossa. Silmänräpäyksessä voi muuttua koko elämä, ja elämään mahtuu miljoonia silmänräpäyksiä. Jos pelaa varman päälle, pysyä junnaa paikoillaan, mitään ei pysty omin aloittein muuttamaan. Jos riskeeraa, voi saavuttaa kaiken tai menettää, mutta menettäessäänkin jotain saa yleensä tilalle jotain muuta, ehkä jopa parempaa. Jokainen päätös tehdään senhetkisen tilanteen ja elämänkokemuksen perusteella, sillä tulevaisuuteen näe kukaan.

Seison avoimen matkalaukun äärellä ja pitelen käsissäni lämpimän päivän kesämekkoa, tuijottaen sitä kuin Hamlet pääkalloa… Ottaako vai eikö ottaa matkalle mukaan. Kas siinäpä naisella pulma. 

Niin miksi kuvaan talojen numeroita? No, miksi ei?