Onnenkanojen juhlaviikot

Vuoden rankin viikko on vihdoin takanapäin. Torstaita lukuun ottamatta Carlos on ollut joka päivä, eilen lauantainakin, maissinkorjuutöissä aamusta yömyöhään. Minä olen hoidellut eläinten iltaruokinnan ja kuumeilevan vanhanrouvan. Kahtena päivänä olen myös kierrellyt puimurin parturoimalla pellolla noukkimassa pudonneita maissintähkiä. Niitä on nyt iso kasa kuivumassapihakatoksen alla. Keräilyviettini on vähäksi aikaa tyydytetty. Voimia ei enää ole raahata yhtään mitään pellolta, ei edes pientä perunannäköistä kiveä, joka on osunut kohdalle muutamaan kertaan.

Ken urakkaan ryhtyy se urakan tehköön.
Maissintähkät pitää kuoria. 

Ei, emme grillaile maissintähkiä pihvin tai makkaran lisukkeeksi emmekä paahda paukkujyviä takassa kylminä talvi-iltoina. Isoista, kuivahtaneista tähkistä ei ole muuhun kuin rehuksi tai jauhettavaksi. Kunhan ne vielä vähän kuivahtavat, irrotan siemenet, ja näin meillä on kanoille proteiinipitoista apetta pitkäksi aikaa. Onnenkanoilla on juhlat joka päivä viikkojen, kuukausien ajan. Eikä maksa muuta kuin vaivan. Tai aika paljon vaivaa. 

Tosin jos kanat eivät näiden herkkujen siivittäminä innostu munimaan aiempaa paremmin, on niiden seuraava osoite pikku hiljaa poriseva pata. Niiden paras munintaikä on jo takanapäin, ne ovat kai siis tulossa menopaussiin. Toisaalta, jos munia riittää omiksi tarpeiksi ja puoli tusinaa viikossa myyntiinkin, niin mitäpä me enemmällä tekisimme. Paitsi myisimme kokonaisen tusinan.

Naapurin leskirouva kierteli pellolla samaan aikaan kuin minäkin. Hän kertoi kanojensa syöneen omat munansa, joten hän pisti kanat vaihtoon. Rouvalla on diabetes ja sydänvaivoja, mutta kevyen näköisesti hän nosti olalleen kuorituilla maissintähkillä täytetyn painavan säkin. Totesimme yhteen ääneen, että tekemämme raskas työ tekee hyvää niin päälle kuin keholle. Olimme molemmat niin tyytyväisiä, kun tähkiä löytyi niin paljon. Hehkuimme kilpaa lokakuisen auringon kanssa. Siinä jutellessamme katselimme kalutulle pellolle, jossa tököttäviä maissiruo´on tynkiä aurinko kultasi. Viereisellä pellolla vaelteli kaksi miestä samoissa keruupuuhissa. Heillä oli pieni traktori maissien poiskuljetukseen. Meillä naisilla vain omat lihaksemme, leskirouvalla lisäksi pieni vetokärry. 

Sänkirivejä.

Kun yhtenä harmaana aamuna leikkasin pellonpientareella heinää niille vasikoille, jotka eivät ole laitumella, mietin kyllä että voisihan sitä helpommallakin päästä. Voisin olla vielä lämpimässä sängyssä ja antaa Carlosin hoitaa kaikki työt ennen kuin lähtee maissinkorjuuseen. Hänen duuniaanhan se on. Tai voisin olla kuivassa, lämpimässä toimistossa, naputella tietokonetta ja siemailla siinä sivussa vihreää teetä. Voisin kyllä. Voisin myös olla omissa oloissani, kaikessa rauhassa, ilman huonomuistista anoppia ja sukkia lattialle lojumaan jättävää miestä. Ihan hyvin. 

Olen viimein saavuttanut sen olotilan, että onnellisuuteni ei ole riippuvainen muista ihmisistä. Ei tarvitse vaatia ruusutarhaa keneltäkään eikä suunnitella sellaisen laittamista ominkaan voimin. En haikaile sellaisen perään mikä tällä hetkellä ei ole mahdollista toteuttaa, ja mikä ei ole edes tarpeellista tai oleellista. Onnellisuus on kiinni vain ja ainoastaan omasta suhtautumisesta ja siitä, että on mahdollisuus elää omien arvojensa mukaisesti. Jos aikoinaan työelämässä pidin tyhjänä humputuksena arvoista puhumista, niin omassa elämässä ne kyllä ohjaavat siihen suuntaan, mistä löytyy tasapaino ja harmonia. Kun oivaltaa sen mikä itselle on tärkeää ja oleellista, mikä vähemmän sitä. Mistä voi tinkiä, mikä on kultaakin arvokkaampaa. Sitten on helpompi ottaa muutkin ihmiset huomioon. 

Yksi ihmisen henkisistä perustarpeista on saada kokea olevansa tarpeellinen muille ihmisille. Ei ihminen elä vain itseään varten, tai jos niin tekee, voi jäädä aika yksin sen oman elämänsä kanssa. Pieni itsekkyys on aina tarpeen, ei itseään saa unohtaa, mutta välillä tekee hyvää olla epäitsekäs ja asettaa muiden tarpeet omiensa edelle. Kannattaa kokeilla. 

Eilen oli hyvä päivä. Nousin aamukahdeksalta ja lähdin heinätöihin. Iltapäivällä tuli vanhanrouvan serkku kyläilemään, ja rouvilla riitti juteltavaa pitkäksi aikaa. Tilaan kuuluvan pikkutalon vuokralainen maksoi vuokransa ja viisi kanaa muni kolme muhkeaa munaa. Olin illallisen jälkeen ulkona juomassa cevadaa, ja sisälle palatessani näin että vanharouva oli tullut huoneestaan etsimään minua. ”Luulin, että Ana eksyi. Ettekö muista että kerroin pelkääväni olla yksin yläkerrassa?” hän kysyi. ”Sängyn alla on mörköjä”, hän jatkoi, ja tiesin hänen laskevan leikkiä. Saattelin hänet takaisin huoneeseensa ja peittelin nukkumaan. Yö oli autuaan rauhallinen. 

Tänään illansuussa en malttanut pysyä poissa pellolta. Tuotapikaa palasin kotiin kahden täyden maissikassillisen kanssa ja tungin tähkiä vielä takinkin taskuihin. Onnenkanojen juhlaviikot saivat jatkoaikaa.