Vanhuus tulee kello kaulassa

Tuntuuko teistäkin, rakkaat lukijat, siltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika kuluu? Lapsuudessa kouluaikojen kesälomat kestivät ikuisuuden, nyt yksi kesä on sujahtanut ohi melkein huomaamatta. Se tuli, oli hetken ja meni. Hups vaan. Tosin tänään se tuli takaisin. Oli hellepäivä. 

Elämä on kuin pyörre, joka imaisee syvyyksiinsä, kieppuen aina vain lujempaa ja lujempaa, pistäen lopulta pään pyörälle niin, että asiat unohtuvat ja kaikki menee sekaisin, ihan sekaisin. Sitä yrittää tarrata kiinni johonkin, ihan mihin vaan, pysyäkseen tasapainossa hyrränä pyörivällä keinulaudalla, jonka toinen puoli on menneisyydessä ja toinen tulevaisuudessa. 

Luin joskus, että tunne ajan nopeutumisesta johtuu siitä, että vanhempana toistamme ja koemme samoja asioita aina uudelleen ja uudelleen. Lapselle kaikki on uutta ja ihmeellistä. 

Jos siis haluaa hidastaa ajan kulumista, pitää järjestää joka päivälle jotain uutta koettavaa tai opittavaa. Jokin uusi elämys. Koskaan ei ole myöhäistä aloittaa uuden kielen opiskelu, opetella neulomaan villasukkia, toteuttaa jokin pieni unelma tai kokeilla pärjääkö yön yli aamuun asti käymättä pissalla. Tai no, ehkä tuossa viimeksi mainitussa tulee jossain vaiheessa vastaan raja, jonka jälkeen se ei enää ole mahdollista. Tai ei ainakaan järkevää. 

Vanhanrouvan virkeä serkku kävi taas eilen kyläilemässä. Hän on dementikko, joka avustettuna elelee yhä yksin. Arkisin hän käy vanhainkodin päiväkeskuksessa, iltaisin kotiin palkattu apulainen laittaa hänet nukkumaan, viikonloppuisin hän on lastensa luona ja nyt välillä meillä. Hän päivitteli omaa, yli kahdeksankymmenen vuoden ikäänsä (tarkkaa ikää hän ei muista) ja vanhanrouvan vanhenemista. Lohduttelin, että ikääntyminen on hyvä merkki. Se tarkoittaa sitä, että on yhä elossa. Hän ymmärsi heti, mitä tarkoitin. 

Käsitän vanhenemisen ja ikääntymisen hieman eri asioina. Ikääntyminen on vuosien ja kokemuksen kertymistä, eikä siltä välty kukaan, ei edes fyysisesti tervein ja psyykkisesti skarpein, ei vaikka juoksisi väsyksiin asti kauneuskäsittelyissä. Vanhenemiseen kuuluu krempat ja krampat, kehon ja/tai mielen kuluminen ja hiljalleen hiipien tapahtuva rapistuminen. Sairaudet nopeuttavat vanhenemisprosessia, joskus radikaalistikin. Eikä sille voi mitään. 

”Vanheneminen ei ole kivaa”, huomautti empaattinen, ikinuori tätini käydessäni kyläilemässä syyskuussa. Joskus vanheneva ihminen haluaa olla omissa oloissaan, surffata sängyn ja sohvan välillä ja olla pukeutumatta moneen päivään. ”Sitä pitää kunnioittaa”, tätini totesi. En ollut tullut ajatelleeksi asiaa siltä kannalta patistellessani vanhaarouvaa ylös sängystä puolenpäivän aikaan. Patistelen yhä, sillä liikkuvuuden ylläpitäminen on ihan hirveän tärkeää, mutta en enää painosta häntä pukeutumaan, jos hän ei itse halua. Pyjamassa on lämmin ja mukava olla.

Vanheneminen ei ole ihmisen yksityisasia. Se koskettaa koko lähipiiriä, halusi tai ei. Huoli vanhuksen pärjäämisestä ja turvallisuudesta on päällimmäisenä. Silti välillä iskee väsymys. Väsymys asioiden hoitamiseen toisen puolesta, asioiden toistamiseen, samojen asioiden kuulemiseen ja kaikenlaiseen huolehtimiseen. Kai vanhemmatkin joskus väsyivät lastensa kanssa. Silloin joskus vuosikymmeniä sitten. 

Väsyä saa, mutta siitä pitää päästä yli ja jaksaa taas.  

Onko ikä vain numero?

Hiljalleen alkaa tiedostamaton valmistautuminen luopumiseen, sillä sen aika koittaa ennemmin tai myöhemmin. Aika ei unohda ketään. Se ei hyppää kenenkään yli, se ei säästä eikä sääli ketään. Ajan kanssa olemme jonain päivänä kaikki samalla maaliviivalla. Sen viivan ylitettyämme aika menettää merkityksensä. 

Vanheneminen tulee kello kaulassa, varoittaa eri tavoin; muisti alkaa takkuilla, askel haparoituu, säilykepurkit eivät enää aukea niin helposti, päivän mittaan napsii enemmän pillereitä kuin pastilleja. Silti vanheneminen tulee shokkina. Yhtenä päivänä sitä vaan tajuaa, jopa dementikko, että nyt sitä ollaan kiistatta vanhoja. Peilistä tuijottaa vastaan haalistunein silmin vieraan näköinen naama, omituinen ryppyinen harmaahapsi, ja sen huulet liikkuvat ihan kuin se yrittäisi tavata omaa nimeään. Se näyttää samaan aikaan tutulta ja vieraalta. Ei yhtään omalta itseltä. 

Se tekee kipeää. Raastaa ja riipii. Tekee mieli harata vastaan, kurottaa kaikin voimin takaisin aikaan joka ei enää palaa, se on karannut ja kadonnut, mennyt menojaan. Se oli vain lainassa, ei sitä omaksi annettu. Jäi vain muistot mieleen, hyvät ja huonot. Muuta ei jäänyt.

Rakkaat lukijat, ollaan kärsivällisiä lähipiiriimme kuuluvien vanhusten kanssa. Ja myös muiden vanhusten kanssa. Kukaan ei vanhene vapaaehtoisesti eikä lastensa kiusaksi. Jonain päivänä jokainen meistä, jos hyvin käy, ikääntyy ja/tai vanhenee. Silloin meillekin rakkain asia voi olla muistot omasta elämästä, sillä ne ovat loppujen lopuksi ainoa asia mitä emme menetä, ei vaikka muisti kuinka kramppailisi. Ja ne muistot haluaa jakaa, kun vaan paikalle osuu kuuleva korvapari. Kuunnellaan niitä nyt kun on meidän aikamme kuunnella. Ollaan edes kuuntelevinamme. Ehkä joku aikanaan kuuntelee meitä kun sen aika on. 

Ikääntymistä odotellessa tehdään hyviä muistoja. Hidastetaan ajan kulumista uusilla, pienilläkin elämyksillä. Havainnoilla ympäröivästä maailmasta, kokeillen uusia asioita, kulkien välillä eri reittiä pisteiden A ja B välillä, pistäen jalkaan eripariset sukat ihan vain huvin vuoksi, soittaen ystävälle tai perheenjäsenelle vaikkei olisi mitään asiaa, halaten syksyistä puuta silloin kun ei ole ketään katsomassa, ja vaikka olisikin, niin mitä siitä? 

Kuvasato tämänpäiväiseltä kävelyretkeltä läheiseen Maltan kylään. Syksy on saapunut tännekin, mutta huomiselle on luvassa vielä hellelukemia. Ihanaa!