Se aika vuodesta

Viime joulukuussa oli monena aamuna maa kuurassa varjopaikoissa. Kuvasin jäisiä kukkia, aamulla, äkkiä, ennen kuin hauras jää suli pois. 

Nytkin on viileää, tai kosteudesta johtuen oikeastaan koleaa. Aamuteetä juodessa hengitys höyryää. Nopean aamupalan jälkeen on hyvä pistää touhuten, ihan jo lämpimikseen. Päiväsaikaan on ulkona usein lämpimämpää kuin kivitalon sisällä, ja keittiön ovea pidetään paljon auki, että ilma vaihtuisi. Gaia-koira ilmoittaa kyllä jos sisälle hiipii hiiri.

On se aika vuodesta, jolloin muistelen kaiholla lämmintä Suomen asuntoani. Ja saunaa. Joulukinkkua ja perhettä; ei tässä nimenomaisessa järjestyksessä. Monta pientä pakettia lähti alkuviikolla postilaitoksen kyydissä kohti Suomea, ihan vain viestinä siitä, että en ole perhettä ja sukulaisia unohtanut, vaikka olen tänne kauas päätynyt.

Kirjoituksistani voi ehkä saada sen kuvan, että olen jatkuvassa autuaassa onnentilassa. Kerron teille (taas) salaisuuden: En ole. Ei kukaan ole. Hyvien hetkien ja päivien väliin mahtuu niitäkin, jolloin kaikki mättää. Tai mättää ainakin monet asiat. No, ainakin jokin asia. Muistisairaan vanhuksen kanssa eläminen ei ole helppoa. Joskus se on suorastaan raskasta. Kylmässä kivitalossa asuminen ei ole talvella kivaa. Oma aikakin on kortilla, sillä koko ajan teen talon töitä tai asioita muille. En ehdi kirjoittaa ja jos ehtisinkin, ei mene kauaa kun kädet jo hyytyvät. Viikonloppuna olisi ollut menoa Lissaboniin – mietin pitkään raaskinko lähteä. Matka maksaa ja kotityötkin ovat kasautuneet flunssan takana. Joulusiivous, iänikuinen joulusiivous, jota ilman joulu ei muka tule.

Joskus on vaikea tehdä päätöksiä. Se oli helpompaa silloin kun asui yksin eikä tarvinnut ottaa muita huomioon. Sen kun otti ja meni ja teki sen mitä mieli teki. Olen minä nytkin vapaa menemään ja tulemaan, en siihen lupia tarvitse. Mutta silti…

Kävimme yhtenä päivänä metsässä kävelyllä, sillä halusin pari männynoksaa ja taisin mainita jotain kävyistäkin. Kävelimme metsätietä pitkin, pellon laitaa, ja sähkölinjan alla olevien mehiläispönttöjen ohi, kunnes piti pistää juoksuksi. Kylmä ilma saa mehiläiset näköjään ärhäköiksi. Yksi pisti Carlosia poskeen ja kaksi kävi takkini karvakauluksen kimppuun. Tuli kiire repiä takki pois päältä. Metsässä oli viileää, mutta juoksupyrähdys ja adrenaliinisykäys lämmittivät kummasti. 

Selvittelin tovin aikaa pörisijöitä takissani ja ihmettelin kohta minne Carlos hävisi. Näin hänet sitten kauempana metsässä. Olin ihan valmis palaamaan kotiin, aurinko oli laskemassa ja olin oksani saanut, mutta mies sen kun kiertelee ja kaartelee puiden ympäri pusikossa.  Mitä ihmettä… menin lähemmäs ja näin hänen löytäneen isoja pinjamäntyjä. Ja männyissähän on niitä käpyjä, joita olin ohimennen haikaillut.

Palasimme kotiin taskut pullollaan joulukoristetarvikkeita.

Jos joskus jokin asia ottaakin päähän, niin koskaan ei voi eikä saa ottaa päähän se, että joku kuulee ja toteuttaa pienenkin toiveesi. Joulupukkia ei ole olemassa, mutta onneksi on näitä arjen sankareita.

Toimme naapurin metsätyömaalta myös männynlatvuksen joulupuuksi. Se on pieni, mutta kelpaa hyvin. Se on sentään aito. Pinjan kaataminen jouluksi on eettisesti lähes rikos, sillä ne kasvavat niin hitaasti.

Tämä käpyjen perässä rämpinyt mies sanoi kerran, että parisuhteessa täytyy joskus tehdä asioita toisen mieliksi, vaikkei itseä huvittaisikaan. Se kuuluu asiaan. Totta. Parisuhteen tarkoitus ei ole toteuttaa vain yhden osapuolen toiveita ja tavoitteita. Se on kahden kauppa, jonka vaihtotaseen pitää olla tasapainossa. Jouluna moni venyy ja on mieliksi puolisolleen. Voi olla, että se puolisokin myötäilee jossain asiassa, vaikket ikinä sitä arvaisikaan. Jos jokin asia joskus vetääkin vähän vastakarvaan, niin ei sitä aina ääneen tarvitse sanoa. Annetaan olla. Ei kaikki ole niin vakavaa. Etsitään toisillemme käpyjä vuorotellen niin näemme, miten toinen ilahtuu. Se on ilo itsellekin.

Vain se, joka viettää joulua itsekseen, välttyy kompromisseilta ja toisten mieliksi tekemiseltä. Saa laittaa omannäköisensä joulun oman aikataulunsa mukaisesti. Saa olla pyjamassa koko joulupäivän, tallustella pörrösukat jalassa, kampaamaton pää pörrössä, ottaa nokoset eikä kukaan tule kiljumaan huomiota. Paitsi jos omistaa koiran. Tai kissan. Tai molemmat. Joulu omin nokkineen ei ole niin kauhea asia kun sitä sopivalta kantilta katsoo. Se voi olla jopa oikein rentouttavaa. Ja ainakin tällä kertaa tiedän mistä puhun. 

Pitkähköin hampain tulen aattoiltana syömään kinkun sijasta keitettyä turskaa, mutta maassa maan tavalla joulunakin ja erityisesti juuri silloin. Meillä on sentään aito joulumänty eikä kaupan muovikuusta. 

Ja kullattuja käpyjä. 

Kuvissa graffiteja Portosta. Ja niitä käpyjä.