Maassa rauha. Ja jäätä.

Joulu on takanapäin, turska tuhottu ja kinkunrippeitä ripoteltu ruokaan kuin ruokaan, pyttipannusta minestronekeittoon. Oli mukava joulu. Rauhallinen ja tunnelmallinen. Ensi vuonna uusiksi, siinä sopiva tavoite. Sitä ennen on kuitenkin vielä monta juhlaa. Ja monen monta arkipäivää.

Lihakarjan kasvattajan arki ei ole helppoa. Tällä hetkellä suurin haasteemme on löytää ulkolaitumelle sopivia vasikoita kohtuuhintaan. Mustavalkoisia maidontuotannon ”sivutuotteitahan” saisi puoli-ilmaiseksi, mutta ne vasikat ovat heiveröisiä, eivät tarpeeksi vahvoja selviämään talvisista olosuhteista ulkona, ja tällä maatilalla navettatilat ovat rajoitetut.  Nautaeläinrotuja ei Portugalista puutu, kaiken kaikkiaan parisenkymmentä eri lajia tallustelee maan eri puolilla, etelän kuivilta tasangoilta pohjoisen vuorien huipuille.

Olemme pikkuhiljaa siirtymässä mustavalkoisesta karjasta varsinaiseen lihakarjaan. Ensimmäiset neljä Minhota-rodun vasikkaa, kaksi urosta ja kaksi naarasta, ovat jo isoja ja alkavat tulla sukukypsiksi. Urokset ottavat mittaa toisistaan puskien, naaraat hellivät suosikkiurostaan nuolemalla sen kaulaa tai päätä, kylkeäkin. Näkee, että sonnivasikat nauttivat siitä. Ne seisovat tai makaavat kaulat pitkinä, silmät ummessa, isot, kosteat sieraimet väristen, iso suu vähän raollaan. Joskus urokset yrittävät lähennellä naaraita, mutta vielä se on jäänyt esileikin asteelle. Me olemme malttamattomia saamaan omia vasikoita, mutta näitä asioita ei voi kiirehtiä tai pakottaa. Ne menevät luonnon ehdoilla.

Nauta näki punaista. Se kävi nuolaisemassa autoa.

Haluaisimme ostaa vasikoita lisää, mutta se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Perjantaina ajoimme vasikoita katsomaan liki pohjoisrajalle asti, ohi Ponte de Liman, vielä ylös mutkaisia vuoristoteitä, yli laaksojen, pieniä teitä pitkin jyrkkiä rinteitä ja läpi pienten kylien. Tien ja satojen metrien pudotuksen välillä oli matala puukaide. Ei hirvittänyt. Ainakaan paljoa. 

Keskellä ei mitään, kapean tien varrella, vuorten syleilyssä, tai pitäisi oikeastaan sanoa puserruksessa, oli pieni parinkymmenen talon kylä, missä tietä pitkin kävelevä, mustiin pukeutunut vanha rouva tervehti vierasta autoa kättään heilauttaen. Linja-autopysäkin penkille, katoksen alle, oli pinottu polttopuita. Eräällä rinteellä oli tien poskessa jakkara, ja vähän matkan istui mies maassa lakki päässä, termospullo vieressään, siemaillen jotain peltimukista. Hän katseli vastakkaiselle rinteelle, jota aurinko jo kultasi. Ainoa mieleeni jäänyt liikennemerkki oli varoitus tiellä kulkevista nautaeläimistä. Ihan kuin hirvivaaramerkki Suomessa.

"Muuuullon komeet sarvet."

Jatkoimme vielä kylän ohi ja saavuimme lopulta erään vähän matalamman vuoren huipulla sijaitsevalle asumattomalle karjatilalle, missä autonkokoiset naudat töllöttivät tulijoita välinpitämättöminä, joillakin kellot kaulassa kilkaten. Olimme perillä, yli sadan kilometrin päässä kotoa. 

Rämmin uusissa talvisaappaissani sisälle navettaan vasikoita tutkimaan. Pienimmät keräsivät rohkeutta tulla haistelemaan kättä. Isommat eivät ujostelleet.

Totesimme kyseisen rodun vasikat liian pieniksi ja hidaskasvuisiksi hintaansa nähden. Karjankasvatus ei ole harrastus vaan elinkeino. Nyt kun olen vähän päässyt sisälle sen haasteisiin, katson ihan eri arvostuksella lautaselleni päätyvää pihviä. Sen tie on pitkä.

Vaikkei kauppoja syntynytkään, oli iltapäiväretki silti mukava. Pysähdyimme pikaisesti kahville Ponte de Limassa, missä oli niin lämmintä, että jotkut kulkivat paitahihaisillaan, toiset söivät ravintolan terassilla. Talven huomasi ilman kuulaudesta ja jouluvalaistuksesta, joka päiväsaikaan oli toki sammutettuna. Vuoristoteillä ajaessamme emme ehtineet pysähtyä ottamaan kuvia, sillä oli kiire pois vuorilta ennen pimeän tuloa. Mutkaisilla, valaisemattomilla teillä ei ole kiva ajella pimeällä, ei varsinkaan jos tien pinta jäätyy.

Suolaa? Jäätä?

Herätessäni tänä aamuna oli maa varjopaikoissa valkoinen. Aurinko oli jo sulatellut pääosan pellosta, mutta piha oli vielä valkean kuuran peitossa. Mitä tekee suomalainen? Ei kilju riemusta, mutta säntää silti ulos kameran kanssa. Kuvaussession jälkeen näpit olivat yhtä jäässä kuin maakin. Äidin lähettämät superlämpimät sukat pitivät onneksi kylmän loitolla jaloista.

Tätä vuotta on jäljellä puolitoista päivää. Viime vuodenvaihteessa avasimme kuohuviinipullon ja söimme kaksitoista rusinaa toiveita tehden. En muista enää yhtään mitä toivoin, enkä siksi tiedä toteutuivatko ne. Ei sillä ole oikeastaan edes väliä. Moni hyvä asia toteutui, moni ikävä asia jäi tapahtumatta tai olisi voinut mennä huonommin. Niin kauan kuin terveyttä riittää, läheisillä ja itsellä, on asiat loppujen lopuksi aika hyvin. Ja silloin kun terveys kompastelee, no, sitten mennään sen askelten tahdissa. Kaikkia asioita ei voi hallita. 

Huomenna keskiyöllä ensimmäisen rusinan kera toivonkin terveyttä. Perheelle ja muille läheisille, ystäville, itselle ja teille, rakkaat lukijat. Keholle voimia ja sitkeyttä, mielelle rauhaa ja tyyneyttä. Lisäksi toivon kaikille onnea arkeen pienten ilojen siivittäminä, uskoa huomiseen ja luottamusta siihen, että vastoinkäymisistä huolimatta kaikki järjestyy parhain päin.

Jos näiden kaikkien toiveiden jälkeen rusinoita vielä riittää, toivon lottovoittoa. Tai en ehkä sittenkään. Mitä minä sillä.

Onnellista Vuotta 2015!