Lintu lareirassa

Viikko Suomesta paluun jälkeen elämä on taas solahtanut tuttuun arkeen kuin villasukitettu jalka väljään saappaaseen. Tuntuu kuin ei olisi poissa ollutkaan, ja vähän jalkapohjia jo kutittelee lähteä jonnekin reissuun. Se saa kuitenkin luvan odottaa.

Pari ensimmäistä päivää siivosin ja jynssäsin ja purin vihoviimeistä Suomesta lähettämääni tavaraerää; kahta kuormalavallista puutarhakalusteita, ruokapöydän tuoleja, kirjalaatikoita, isoisän perintölipastoa jne. jne. En mene vannomaan, että muutto olisi lopullinen, mutta nyt se on ainakin täydellinen. Asuntoa ja pankkitiliä lukuun ottamatta koko maallinen mammonani on nyt Portugalissa. Kotona.

Lonkkansa murtaneen vanhanrouvan toipuminen on edennyt ällistyttävän hyvin. Hän nousee ja kävelee rollaattorin tai kävelykepin avulla kylpyhuoneeseen, myös yöllä. Ei tosin pitäisi, sillä uusi kaatuminen voisi viedä häneltä kirjaimellisesti jalat alta, liikuntakyvyn lopullisesti. Emme voi kuitenkaan pitää häntä silmällä joka hetki emmekä sitoa häntä sänkyynsä. Teen päivittäisiä askareitani kuten ennenkin, käyden välillä katsomassa että hänellä on kaikki hyvin. Naapurin leskirouvasta oli poissa ollessani valtavan iso apu. Naapuriapua on siis yhä olemassa, vaikka huhut kertoivat sen olevan taaksejäänyttä historiaa. Nyt kuittaan moraalista velkaa niittämällä ruohoa hänen vuohilleen ja siipikarjalleen, kun kesähelteellä hänen sydämensä on lujilla. 

Ilma on muutaman viileän päivän jälkeen lämmennyt hellelukuihin. Istun ulkona ja kirjoitan, Gaian maatessa nyt kivilaatoilla takanani, Batatinhan edessäni. Ne vaihtavat paikkaa tiuhaan tahtiin, sillä lopulta kivikin lämpenee. Aamuisin ne lekottavat auringossa, mutta siirtyvät aika pian varjoon. Illansuussa suosikkipaikka pihanurmikolla on sitruunapuun katveessa – muuta varjoa siellä ei ole, sillä istuttamamme palmut ja muut puut ja puskat ovat vielä pieniä.

Aamulla, viedessäni olohuoneessa aamumaitoa särpivälle vanhallerouvalle lääkkeitä, kuulin takasta, lareirasta, rapinaa. Tumman lasiluukun läpi erotin pienenpienen linnun. Se oli varmaan pudonnut savupiipusta kuin epäonninen englantilainen joulupukki. Lähdin etsimään Carlosia apuun. Sisätiloissa olevien pikkulintujen pyydystys on miesten hommaan, ajattelin. En kuitenkaan löytänyt häntä mistään, vaikka auto oli pysäköitynä talon vieressä. Soitin puhelimella. Hän oli käymässä metsässä traktorin kanssa.

Palasin olohuoneeseen. Pieni lintu räpiköi hädissään takassa. Kyllä minun, neuvokkaan suomalaisnaisen, täytyy yksi lintu osata hoidella vapauteen. Peittelin vanhanrouvan sohvalle ja avasin kaikki ikkunat ja ulos vievän oven sekä takkaluukun. Pikkulintu pyrähti lentoon, lensi päin seinää ja toistakin, läiskäisten niihin nokiset jäljet.

Tässä vaiheessa pieni Batatinha äkkäsi, että jotain hauskaa on tekeillä, ja ryntäsi maahan tipahtaneen pöpperöisen tipusen perään.  Tämä kipitti astiakaapin taakse piiloon, minä koppasin koiran syliin ja kiikutin sen lavandariaan. Palasin olohuoneeseen ja löysin pelokkaan lintupolon sohvan takaa. Kärpäslätkällä hätistin sen varovasti liikkeelle ja sain kuin sainkin sen pyrähtelemään ulos pihalle. Missä Gaia yritti ottaa sen kiinni. Kielsin rottweilerinpuolikasta karjuen "EI!" keuhkojeni pohjasta.

Carlos saapui metsäreissulta tässä vaiheessa, pyydysti seinännurkkaan paenneen linnun käsiinsä ja heitti sen ilmaan. Se sai siivet alleen ja lensi autokatoksen päälle, sieltä ties minne. Pikkuisella lintupololla oli aika kauhea aamu mutta silti parempi kuin eräällä toisella, jonka Gaia sai eilen kiinni. Piha on nyt pullollaan pesästä lentäneitä pikkulintuja.

Kahden viikon Suomessa olon jälkeen luulisi olevan vaikea kääntää kieli taas portugaliksi. Ei se kuitenkaan ollut. Kaksikielisyydestä on tullut arkipäivää, tapa elää ja kommunikoida. Koirille puhun aina suomea. Tosin nyt siihen näköjään alkaa sekoittua vähän portugalia. Yhtenä päivänä totesin vesikupin äärellä Batatinhalle, että ”agua on loppu”. Se katsoi silmät pyöreinä mutta tuskin hämmästyksestä, vaan ihan vaan siksi kun sille kaikki on vielä uutta ja ihmeellistä. Niin kuin oli minullekin muutama vuosi sitten kun Portugaliin tulin.

Nyt olen vanha konkari, kuin kuka tahansa paikallinen asukas, joka päivän kuumimpaan aikaan hakeutuu varjoon. Kesä on jo pitkällä, kasvimaalta korjattu ensimmäistä satoa, pelloilla maissi kasvaa kohisten. Aurinko laskee ilta toisensa jälkeen myöhemmin, kultaa taivaan ja talon kaakeliseinän, mutta ei mene kuin muutama päivä kun päivien pidentyminen kääntyy päinvastaiseen suuntaan. Nyt ei malttaisi olla sisällä, ei päivällä eikä illalla. Kesästä pitää ottaa kaikki valo ja lämpö irti, sillä kyllähän me kaikki tiedämme mitä muutaman kuukauden kuluttua on taas luvassa.

Mutta ei ajatella nyt sitä, eihän. Näiden supisuomalaisten päivänkakkaroiden kera toivotan hyvää Juhannusta lukijoille Suomeen, me täällä tulemme São Joãon ja sardiinien kanssa perässä parin päivän kuluttua.