Pyhä Johannes ja karannut karitsa

Portugalin juhannusjuhla eli São João (Pyhä Johannes) on tältä vuodelta takanapäin. Söimme illalla grillattuja sardiineja, kuten varmaan jokaisessa seudun talossa missä vaan väkeä oli kotosalla. Emme lähteneet illalla enää Vilaan katsomaan ilotulituksia ja markkinahumua. Naapurit järjestivät ilotulitusta ihan tarpeeksi – kolmannen ja viimeisen kerran vielä aamuneljältä.

Juhannusaattoaamuna meidät herätti ensin vanharouva kolistellessaan kylpyhuoneessa. Onneksi ei sattunut mitään pahempaa, lonkkaproteesi pysyi kaatumisesta huolimatta paikoillaan. Olen alkanut nukkua kuin koira – toinen korva höröllään. Yleensä herään jo siihen, kun valot napsautetaan naapurihuoneessa päälle.

Saatuani vanhanrouvan takaisin vällyjensä väliin menin itsekin tavoittelemaan unta ja onnistuinkin siinä. Tuntia myöhemmin heräsin uudelleen, kun ulkoa kuului puhetta ja armotonta määkimistä. ”Kuulostaa ihan vuohelta”, totesin silmiään raottavalle Carlosille. ”Se tuotiin varmaan naapuriin”, hän vastasi. ”Teurastettavaksi?” kysyin, vaikken halunnut tietää vastausta.

Sardiinien lisäksi uunissa paistettu vuohi on juhannuksen perinneruokaa.

”Bää bää bääää!” Kadulla määki nyt vuohen lisäksi nainen. Se kuulosti ihan naapurin leskirouvalta. Hänellä on paljon käytännönläheisempi lähestymistapa eläimiin kuin minulla. Kun vanhin kanamme, Clara, heittää munimasta, leskirouva hoitelee sen puolestamme pois päiviltä. 

Painoin untuvatyynyn tiukasti korvilleni ja yritin olla kuulematta kaikkea tätä määkimistä.

Jonkin ajan kuluttua havahduimme siihen, kun joku kolkutti talon vieressä olevaa isoa rautaporttia, joka on yöt suljettuna. Carlos meni ikkunaan katsomaan. Lähinaapurustossa asuva nuorukainen huuteli siellä. Carlos kiskaisi shortsit jalkaansa.

”Naapureiden karitsa juoksee vasikoiden seassa. Ne vielä tappavat sen.”

Vetäisin kylpytakin päälleni ja menin ikkunaan. Pieni valkoinen karitsa, tuskin kahden viikon ikäinen, poukkoili peloissaan laitumella ja määki henkensä edestä. Vasikat tosin eivät siihen juuri kiinnittäneet huomiota, vähän vain hajutuntumaa ottivat ja korvaa lotkauttivat. Carlos kytki sähköpaimenen pois päältä, ja naapurin nuorukainen ja tämän eno pääsivät laitumelle karitsan perään. Se juosta vipelsi karkuun vasikoiden keskelle.

Katselin touhua aikani ja totesin itsekseni, että tuohon voi mennä vielä tovi. Palasin sänkyyn. Jonkin ajan kuluttua uteliaisuus kuitenkin voitti, ja menin takaisin ikkunaan. Näillä tienoillahan ei kauheasti tapahdu mitään, joten karitsan perässä kipittävät miehet on näkemisen arvoinen show.

Myös naapuritaloissa alkoi putkahdella päitä ikkunoihin ja ovensuihin seuraamaan jännittäviä tapahtumia. Yksi naapuri tarjosi miehille peittoa heitettäväksi karitsan ylle. Nuorukaisen eno heilautti kättään siihen tapaan, että ”tässä mitään akkojen neuvoja tarvita”. Ja jatkoi villapalleron perässä juoksemista. Laitumen laidalta toiselle, yläpäästä alapäähän ja takaisin. 

Lopulta karitsa saatiin ajettua tuulensuojaverkolla peitettyyn nurkkaan, eikä se päässyt enää pakoon. Eno koppasi sen kiinni. Karitsa matkasi takaisin emonsa luo nuorukaisen sylissä, eikä se määkinyt enää yhtään.

Carlos palasi yläkertaan, mutta kaiken tämän actionin jälkeen oli uni kaikonnut taivaan sumuisiin tuuliin. Olin kuitenkin hyvillä mielin siitä tiedosta, että kuulemani määintä ei ollut pataan matkaavan vuohen viimeisiä huutoja. Kun katson nyt ikkunasta, näen pienen karitsan omalla laitumellaan, missä se kulkee tiiviisti emonsa perässä häntä heiluen.

Kesä on virallisesti alkanut vasta nyt. Muutaman viileän päivän jälkeen lämpömittarin lukemat kipuavat taas ylöspäin, ja luvassa on tännekin kolmenkymmenen asteen edestä helteistä oloa, etelämmäs sisämaahan vielä kymmenisen astetta enemmän. Helteet tuovat mukanaan maasto- ja metsäpaloja – viime viikolla saatiin niistä jo vähän esimakua. Jokakesäinen kirous. Maasto kyllä toipuu yllättävän nopeasti palon jälkeen. Ei mene kuin vuosi tai pari, ja vihreys valtaa mustuneen maan.

Irtiotossa ei vietetä kesälomaa. Jokaiselle päivälle riittää talossa siivottavaa tai korjattavaa, pihalla ja kasvimaalla kitkettävää ja kasteltavaa. Ne ovat niitä arkisia askareita. Lisäksi on kaikki muu tekeminen, joka tuottaa tulosta hitaasti, voi niin hitaasti. Haparoivia askeleita otan kuin vanharouva rollaattorinsa kanssa. Jännittää, kantavatko jalat, pysyykö sitä pystyssä. 

Katson ulos ikkunasta. Maissipelto lainehtii tuulessa, naapurin lampaat vaeltavat laitumellaan. Tuuli on puhaltanut aamun usvan pois, taivaalla purjehtii enää pieniä hahtuvaisia pilviä. Silmä lepää hetken ennen kuin palaa näyttöpäätteen tekstiin ja käsiteltäviin kuviin. Tämäkin homma pitää saada valmiiksi ennen kuin aloitan seuraavaa. Niin se menee, kerta toisensa jälkeen. 

Kuvissa kukkia kotipihalta. Lisää kukkakuvia PhotosAlmassa.