Paluu tulevaisuuteen

Anteeksi, rakkaat lukijat, pitkä hiljaisuus. Suomen matka oli, kuten tavaksi näyttää vakiintuneen, varsin ohjelmantäyteinen. Tätä kirjoittaessa istun, en Frankfurtissa, vaan Oslon lentokentällä. Seuraavaan lentoon on muutama tunti aikaa. Matka vie tämän vuorokauden aikana vielä Lissabonin kautta Portoon ja sieltä kotiin Vila do Condeen. Peffa on lujilla, samoin kärsimättömän kärsivällisyys. Haluaisin vain astua hissinnäköiseen kojeeseen ja sanoa ”Beam me down”, ja hups, olisin hetkessä perillä kotona matkalaukkuineni ja vesipulloineni.

Lähtötunnelmat ovat aina haikeat, lähti mihin suuntaan vaan. Ne ovat niin haikeat, että sitä jopa kyseenalaistaa oman ratkaisunsa asua ulkomailla, kaukana omasta perheestä ja parhaista ystävistä. Miksi ihminen sitten tekee niin? Kai siksi, että oma perhe ja ystävät eivät täytä elämää 100-prosenttisesti. Elämässä on paljon muutakin silloin kun elää itsensä, ei muiden ihmisten kautta. Pitää tehdä omia tekojaan, elää omaa elämäänsä, olla oma itsensä.

Hämä-hämähäkki kiipes elämänlangalle.

Irtiottoon lähtiessäni tunsin olevani vapaa. Vihdoin. Muut ihmiset, töissä, eivät enää komennelleet minua, enkä ollut enää juna-aikataulujen ja kännykän ja sähköpostin orja. Vapaus on kivaa, mutta liekö luonnon laki, että se on yhtä ohikiitävää kuin elämä itsekin. Luovuin täydellisestä vapaudesta vapaaehtoisesti muuttaessani maatilalle. Joskus hetkittäin haikailen sen perään, mutta toisaalta olen saanut paljon muuta sen tilalle. Tasapaino lienee säilynyt.

Vapaus mennä ja tulla ja mennä taas on jatkossa entistäkin tiukemmalla. Vanhanrouvan murrettua lonkkansa häntä ei voi enää jättää yksin, ei ainakaan muutamaan viikkoon tai jopa kuukausiin. Hän ei pääse omin avuin jalkeille. Naapurin leskirouva on käynyt nyt auttamassa, huomisesta lähtien minä hoidan vessareissut ja pesemiset. ”Tunnetko sen velvollisuudeksesi?” minulta kysyttiin eilen. ”Tunnen”, vastasin. Se kuuluu rooliini maatilan emäntänä, avominiänä vieraalla maalla. Kuinka voisin kieltäytyäkään? Ei tule kuuloonkaan.

Järvenpään asuntoni ei mennyt kaupaksi siinä ajassa mitä olin toivonut, joten etsin sille uudet vuokralaiset. He alkoivat kantaa tavaroitaan sisään silloin kun vielä jynssäsin kylpyhuoneen lattiaa edellisten asukkaiden jäljiltä. Asunnolla pidetyt kolme tai neljä myyntinäyttöä houkuttelivat paikalle vain yhdet katsojat uteliaisuudesta, muutoin yhteydenottoja tuli vain kiinteistövälittäjiltä ja kahdelta afrikkalaiselta, jotka olivat valmiit maksamaan asunnosta pyydetyn hinnan edes näkemättä sitä. Joopa joo. Aloin heti rustaamaan kauppakirjaa. Mielikuvitussellaista.  

Talo heijastuu sadepisarassa.

Vuokrausilmoitus eräällä Internetin ilmaissivustolla poiki parissa viikossa pitkälti toistakymmentä yhteydenottoa. Monilla asuntotarve oli akuutti, useimmiten eron vuoksi. Pssst! Kerron teille salaisuuden, jonka kaikki jo tietävät: Suomeen tarvitaan lisää vuokra-asuntoja. Niitä ei ole vieläkään tarpeeksi, vaikka vuokra-asuntopulasta on puhuttu niin kauan kuin muistan, ja se on aika kauan.

Kun julkisin toimin ei saada (vieläkään) rakennettua vuokra-asuntoja tarpeeksi nopeassa tahdissa, pitäisi tukea yksityisten asunnonomistajien vuokraustoimintaa. Miltä kuulostaisi vuokratulojen verotuksen alentaminen tai poistaminen sillä ehdolla, että vuokra ei ylitä tiettyä tasoa?

Mutustellaanpa tätä ajatusta hetken verran. Nyt Kela tukee monen vuokra-asujan asumista (tämän johtopäätöksen voin helposti vetää saamistani yhteydenotoista ja kerrotuista taustoista). Yksityinen vuokranantaja maksaa vuokratulosta vähennysten jälkeen veroa 30 %. Hän haluaa tietysti kattaa vuokratuloilla yhtiövastikkeen, korjauskulut ja verot ja saada jotain itselleenkin. Käytännössä vuokralainen maksaa em. kulut, monissa tapauksissa siis Kela eli valtio. Yksi käsi ottaa, toinen antaa.

Oman maan mansikka. 

Jos vuokratulo vapautettaisiin verosta, edellyttäen vuokrien sääntelyä, laskisivat vuokratasot, työssäkäyvillä vuokra-asujilla jäisi enemmän rahaa kulutukseen tai säästämiseen omaa asuntoa varten, tukia saavilla maksettavien tukien määrä laskisi ja Kela menot sen myötä. Vuokranantajalle sillä olisi suuri psykologinen vaikutus. Se tuntuisi jotenkin vapauttavalta, ja motivoisi vuokraustoimintaan, joka, voin taas rinta kokemuksesta kumisten kertoa, ei ole aina hauskaa. Ei keppiä vaan porkkanaa!

En ole talousnero, enkä ymmärrä valtiontaloudesta oikeastaan mitään. Totta puhuen neljän tunnin pätkäyöunien jälkeen ei kai pitäisi miettiä saati sitten kirjoittaa julkisesti tällaisia ajatuksia. Teen niin kuitenkin. Miksi? Koska siihen minulla on vapaus. Siitä en luovu, en vaikka mitä saisin tilalle.

Pitkän paluumatkan ensimmäinen etappi on saavutettu. Tulevaisuus hieman pelottaa. Osaanko, jaksanko, haluanko tehdä kaikkea sitä mitä on tarpeen tehdä? Miten kaikki sujuu, kuinka pitkään vanhanrouvan toipuminen vie, miten minulla jää aikaa kaikkeen siihen mitä haluan tehdä ja mitä tarvitsee tehdä? Palaan kotiin, tulevaisuuteen, joka pitää sisällään entistä enemmän kysymysmerkkejä ja vähemmän valmiita vastauksia. Varmuus on vain siitä, että elämää eletään päivä kerrallaan, ei ahmita sitä sen enempää. 

Kuvituksena aiemmin napattuja kukkakuvia Järvenpään asunnon pihalta. Suurin osa niistä näytti nyt tukehtuneen rikkaruohojen alle.