Mitä tuli suoritettua?

Moliceiro-veneitä Aveiron keskustassa. 

Näin yhtenä aamuna kaikin puolin epätodellista unta. Asuin Helsingissä, ajoin autoa, isäni eli ja hänellä oli kiire. Carlosin herättyä kerroin hänelle kummallisesta unesta, ja että kummallisinta oli se, kun isällä oli ollut kiire. Carlos kysyi eikö hänellä ikinä ollut kiire. Vastasin sen kummemmin asiaa miettimättä, että kun ihminen ei voi liikkua rivakasti, hänellä ei voi olla kiire.

Jäin miettimään sitä myöhemmin. Olisiko niin, että kiire syntyykin siitä, että sille antaa mahdollisuuden syntyä, antaa sille jalansijan? Se, että on monta asiaa tehtävänä, ei automaattisesti tarkoita sitä, että on kiire. Joskus teemme itsemme näennäisen kiireisiksi, jotta vaikuttaisimme tehokkailta. Saamme silloin paljon aikaan vähässä ajassa. Luonnonlaki on vaan se, että työt eivät tekemällä lopu, vaan valmiiksi tehtyjen töiden tilalle tulee uusia. Tekemisestä tulee suorittamisen jatkumo ennen kuin ehdit huutaa "hep", ja sitten on jo myöhäistä ravistella sitä niskoistaan. Olet saanut tartunnan. 

Aveiron suola-altaita. Etualalla merisuolaa. 

Koska minulla on monta kotityötä odottamassa, asetin hiljattain tavoitteeksi tehdä joka päivä jonkin rästityön pois. Eilisen tavoitteena oli siirtää ja istuttaa pihalla muutama kasvi. Aioin ryhtyä työhön saatuani kasvimaan kasteltua, Carlosin lähdettyä viemään vanhaarouvaa ajelulle, jotta tämä pääsisi vähän ulos muihin maisemiin. Kuulin kuitenkin pellonpuoleisen portin kolahduksen ja menin katsomaan. Naapurin leskirouva siellä kolisteli ja kertoi, että toinen naapurin rouva, leski hänkin, oli kolkutellut olohuoneen ikkunaan ja ihmetteli kun vanharouva ei tullut avaamaan. Naapureille tuli huoli, onko tämä mahdollisesti kaatunut, ja leskirouva tuli katsomaan.

Pian seuraan liittyi toinenkin naapurin rouva. He olivat helpottuneita kuullessaan että kaikki on ihan hyvin, vanharouva on vaan ajelulla. Mutta eivät jutut siihen loppuneet. Puolta tuntia myöhemmin kuuntelin vielä portinpielessä rouvien juttelua, hätistelin koiria loitommalle ja availin siinä sivussa goivo-kukan siemenkotia ottaakseni siemenet talteen. Osallistuin keskusteluun sen verran mitä sain suunvuoroa, aika vähän siis. Siinä keskusteltiin muun muassa letunpaistosta ja iltaruokatottumuksista, kylän tulevista juhlista ja hautapaikkojen koristelusta (goivot sopivat siihen hyvin, ja annoin siemeniä myös naapureille). Molemmat rouvat tarjoutuivat vielä pitämään vanhallerouvalle seuraa että pääsisin välillä ulos tuulettumaan, vaikkapa rannalle tai Carlosin kanssa ajelulle. "Te olette nuoria, teidän pitää nauttia elämästä", leskirouva huudahti käsiään kaaressa heilauttaen. Kiitin pala kurkussa ja kostein silmin.

He tekevät, mutta eivät suorita. 

Kasvien istutus jäi siltä päivältä, sillä rouvien lähdettyä alkoi olla jo illallisaika. Carlos palasi kotiin ja sanoin käyväni äkkiä suihkussa, sillä minä olisin pääkokkina. ”Onhan tässä aikaa, ei sinun juosten tarvitse suihkussa käydä”, hän rauhoitteli.

Suihkussa ollessani mietin, että kumpi oli loppujen lopuksi tärkeämpää; saada muutama kasvi siirrettyä paremmille kasvupaikoille ja kuitattua yksi rästityö pois, käyttää reilu puoli tuntia suorittamiseen, vai käyttää muutama tovi sosiaaliseen kanssakäymiseen. Vastaus loisti kirkkaana kylpyhuoneen kosteanusvaisessa hämärässä. En saavuttanut sen päivän tavoitetta, mutta ei sen takia kukaan kuollut. 

Minulla oli ollut muka kiire, mutta suihkun jälkeen kävin vähäksi aikaa pitkäkseni lepuuttamaan selkää. Emme käyneet illallispöytään tasan klo 20, kuten yleensä silloin kun Carlos on pääkokkina, vaan vähän myöhässä, mutta syödäksemme saimme silti. Eihän meillä ollut kiire minnekään, ei edes junalle. ”Vais apanhar o comboio?” ”Onko sinulla kiire junalle?” kysyy Carlos joskus kun kiirehdin jotain. Tottumus kiirehtimiseen kun istuu tiukassa kuin napa mahassa. 

Talon töiden, kotitöiden tekeminen ei tietenkään ole sama asia kuin ansiotyön tekeminen. En yritäkään verrata niitä keskenään. Muistan vaan sen, miten työelämän suorittaminen jäi usein päälle vapaa-ajallakin, jopa pitkään odotetulla lomalla. Kuulostaako tutulta? Sitä asettaa itselleen tehtäviä ikkunanpesusta uuninpuhdistukseen, juoksulenkistä mattopyykkiin ja pullanleivontaan. Tekemisestä tulee liian helposti suorittamista, ja suorittamisesta on tekemisen ilo kaukana. Suorittamisen kierteestä on myös vaikea pyristellä irti, kun sen kerran on omaksunut. 

Praia da Barra, Barran ranta. 

Vaikkei minulla varsinaisesti kiire enää olekaan, on suorittaminen jäänyt elämäntavaksi. Ennen työelämässä niskaan kasaantuneet työt ja kiire junalle (siis oikeasti) saivat välillä sydämen ylikierroksille. Nyt sen saman saa aikaan tekemättömien töiden pitkä lista ja paineet luoda elinkeinoa siinä ohessa. Maalaistalossa ei työt tehden lopu, ja on monta työtä, joita ei kukaan tee jollen minä tee. Toisaalta ei kukaan myöskään mitään huomauta, jos ne jää tekemättä. Itse omille harteilleen suorittamisen vimman lastaa. Ei kukaan pakota siihen. 

Kesää on, rakkaat lukijat, vielä jäljellä. Muistakaa ottaa hetkiä olla näennäisesti tekemättä mitään, sillä sellaisiakin hetkiä tarvitaan. Jos puoliso sitä ihmettelee tai oma omatunto kolkuttelee, niin vastatkaa vaan: ”En minä laiskottele. Minä lataan nyt akkuja.”

Aveiron entinen juna-asema. Lopulta minulle tuli
kuin tulikin kiire junalle.

Kävin yhtenä päivänä tuulettumassa ja lataamassa akkuja Aveirossa, missä tapasin Portugalissa matkalla olevaa suomalaista ystävää. Mukava, suorittamisesta vapaa päivä, oikea lomapäivä. Kuvat siltä reissulta.