Syntynyt sarvet päässä

"Huom. minä olen nyt Lehmä!"

Huuuuh, nyt uskallan taas vähän henkiä täältä. Saimme viikko sitten perheenlisäystä, ja halusin odottaa ja varmistua siitä, että kaikki lähtee sujumaan hyvin. Ensimmäinen viikko on kriittisin. Ei, en minä sentään alkanut vanhoilla päivilläni lisääntymään, vaan kyse oli nautanaaraasta. Carlos entisenä lypsykarjan pitäjänä tiesi toki, että sen laskettu aika alkaa lähestyä, ja oli valmistautunut auttamaan ensikertalaista synnytyksessä. Nauta oli kuitenkin ihan omin avuin saanut pullautettua vasikan päivänvaloon, tai oikeastaan ei, sillä silloin oli vielä pimeää. Aamuyöllä olin kuullut sen muuaavan. Luulin sitä Brunoksi, jolla aika useinkin on tapana mekastaa yön pimeydessä.

Olin aamulla vielä kampeamassa itseäni sängystä (se on ihmeen vaikeaa, ihan kuin paino lisääntyisi yön aikana 20 kilolla, vaikkei sen periaatteessa pitäisi olla fysiikan lakien mukaan mahdollista), kun Carlos kirmasi takaisin yläkertaan kasvot loistaen kertomaan iloisen perheuutisen. Vasikkavauva on tämän maatilan ensimmäinen, yhdeksän pitkän kuukauden odotuksen tulos. Yhtäkkiä ylimääräiset kiloni karisivat ja hyppäsin melkein yhdellä loikalla ikkunaan katsomaan. Ei näkynyt mitään. Emo ja vasikka olivat katoksen takana piilossa. Saatuani aamutoimet suoritettua ja vaatteet päälle pistin lasit päähän ja katsoin uudestaan ulos. Mitä ihmettä…? Emon vieressä vilahti sarvet. Jopa minä kaupunkilaisplikka tiedän, etteivät vasikat synny sarvet päässä. Tai ainakin luulin tietäväni. Lehmämamman öiset ulvahdukset saivat aivan uuden ulottuvuuden. Autsh!

Syntynyt loikkimaan!

Seurasimme tarkkaan emon ja vauvan ensimmäisiä tunteja. Joskus emot hylkäävät vastasyntyneen poikasensa. Tämä ei. Se nuoli vauvaansa voimallisesti ja huolellisesti puhtaaksi ja lämpimäksi. Sitten jännäsimme miten imetys alkaa sujua. Siinä oli pientä hapuilua. Vasikkavauva yritti löytää utareita, mutta sai suuhunsa vain karvatupsuja. Emokin yritti väistellä. Carlos tarkisti, että maitoa utareista löytyy, ja ohjasi vasikkaa oikeaan suuntaan emon pakoillessa. Naudalle on vähän turha sanoa, että pysys paikallas. Niillä on sen verran massaa ja sen verran häijynnäköiset sarvet, että isomman oikeudella ne tekevät juuri niin kuin lystäävät.

Päivän mittaan imetys alkoi kuitenkin sujua, ja hengähdimme helpotuksesta.

Koska yöt ovat jo aika kylmiä, Carlos päätti siirtää emon ja vasikan navettaan yön ajaksi. Tämä operaatio ei mennyt yhtään niin kuin Strömsössä. Ensinnäkin navetan ovelle päästyään emo – nyt sitä saa jo kutsua lehmäksi – nyrpisti turpaansa ja totesi, että ei kiva lukaali. Se ei ollut ehkä ikinä eläissään ollut sisätiloissa. Se kääntyi sorkillaan ja kirmasi takaisin laitumelle, Carlos sinkaisi perään. Minä jäin navetan ovelle viihdyttämään vastasyntynyttä vasikkaa, ja nyt lähietäisyydeltä näin ettei sillä mitään sarvia ollut päässä, pelkät nystyrät vain päälaella. Pöh, olin varmaan nähnyt Brunon tai jonkun muun sarvet kun ne tulivat tervehtimään vastasyntynyttä kuin Itämaan tietäjät Jeesus-vauvaa.

No, mutta nyt olimme siis navetan ovella, ja vasikkavauva peruutti syliini ja ruikkasi tahmeat sinappikakat housuilleni, Olin juuri vaihtanut ne illaksi päälle. Monella portugalilaisnaisella on tapana vetäistä ylleen ruudullinen liiviessu suojaamaan vaatteita päivän touhuilta. Moni kävelee jopa kaupungilla sellainen essu päällään. Nyt se tapa alkoi tuntua harvinaisen kätsyltä, vaikka tähän asti olen kamppaillut sitä vastaan kaikin voimin. Niin portugalilaiseksi minua ei saa!

Ikää vasta pari tuntia. 

Lopulta saimme molemmat, emon ja vasikan, sisälle lämpimään. Väsähtänyt vasikka kävi pahnoille nukkumaan ja näytti hellyyttävän söpöltä. Voih!

Seuraavana iltana olin jo viisastunut, enkä vaihtanut päivävaatteita pois kun aloimme siirtää emoa ja pienokaista navettaan päivän päätteeksi. Hyvä niin, sillä emo tuli taas navetan ovella toisiin aatoksiin, lähti laitumelle vetämään iltalenkin, Carlos perässään. Vasikkavauva tuli uteliaana nuuhkimaan minua ja hamuili maitovaahtoisilla huulillaan mekkoni helmaa, liekö luullut utareeksi. Taas tuli pyykkiä, ja mieleen se, että mistä saisi taiottua sen kätevän emännän essun. No, kyläkaupasta tietenkin, mutta se oli siinä vaiheessa myöhäistä kun kuolaroippeet valuivat helmaa pitkin. Silittelin pienokaisen päätä ja totesin sen lämpimäksi ja pörröiseksi. Voih!

Kolmantena iltana emo juoksi sorkat soiden laitumen portilta pihatien yli navettaan, poikanen perässään. Naudat oppivat nopeasti. Aamuisin suunta on toinen, ja ulos päästyään pikkuinen kirmaa kuin koiranpentu; hyppii, loikkii, ottaa spurtteja, tekee äkkipysähdyksiä, höristelee korvia ja heiluttaa häntää. Kauempaa katsottuna, ainakin ilman silmälaseja, voisin hyvin luulla sitä tanskandogiksi.

Taas loikituttaa. 

En tainnut vielä mainita, että vasikkavauva on tyttö, tai siis naaras. Olen siitä iloinen, sillä se tietää sille pidempää ikää. Sen elämäntehtävänä tulee olemaan jälkeläisten tuottaminen.

Osa sonneista alkaa olla sen kokoisia, että niitä tullaan pian katsomaan ”sillä silmällä”. Vaaleilla sonneilla on niin leveä perä, että jos ne matkustaisivat lentokoneessa, niiden pitäisi varata koko penkkirivi. Bruno, puhdas Minho-rodun edustaja, on korkeampi ja kookkaampi, ylväs touro. Vasikkavauvan synnyttyä se käveli emon ja vauvan vierellä ylpeän isän elkein, vaikkei se tiettävästi olekaan vasikan isä. Se on kuitenkin lauman kingi. On surullista, kun se lähtee, mutta tällaista on karjankasvatus. Niihin kiintyy vaikka yrittää välttää sitä. Yritän lohduttautua sillä, että niillä on kuitenkin ollut aika lokoisat oltavat täällä.

"Muuuuullekin oma vasikkavauva..." toivoo Linda.

Ottaessani kuvia vastasyntyneestä vasikasta huomasin, että kamera, tai pikemminkin objektiivi on rikki. Kamera tipahti kerran lattialle kun säntäsin ikkunaan kuultuani posteljoonin moottoripyörän äänen (odottelen yhä alunalähetystä). Kamera on onneksi vahvaa tekoa, mutta objektiivista lienee jokin linssi nyrjähtänyt. Koko hoito on nyt korjaamossa Portossa.

Kertomani piti feira-reissusta, mutta loppujen lopuksi en päässytkään lähtemään sinne. Uneton yö ja rytmihäiriö on huono yhdistelmä, joten pidin parempana jäädä kotiin. Muutoin ei Irtiotossa ole tapahtunut mitään kovin ihmeellistä. Alkaa tuntua siltä, että tarvitsen kohta irtiottoa Irtiotosta. No, pieni sellainen on luvassa kuukauden kuluttua Lissabonissa. Siitä tarkemmin myöhemmin.

Eiliseen saakka marraskuu on ollut enimmäkseen kesäisen lämmin päiväsaikaan. Kivitalossa ei ole tarvinnut lämmittää illallakaan vielä, mutta kynttilöitä ja tuikkuja sytyttelen vähitellen tuomaan lämpöä ja tunnelmaa. Illat ovat pimeitä ja pitkiä, niin pitkiä, että talvihorrokseen vaipuminen kuulostaa houkuttelevalta vaihtoehdolta. Jos se siis olisi mahdollista. Mutta ei auta muu kuin vääntäytyä aamuisin ylös peiton alta yön aikana ilmaantuneiden ylimääräisten kilojen kanssa, purra hammasta jotta ne eivät kalisisi kylmästä, ja ryhtyä päivän puuhiin.