perjantai 27. marraskuuta 2015

Kusti polki ja posti kulki

Kaalikääryleitä...
Ette varmaan usko tätä, rakkaat lukijat, mutta postinkantaja kiikutti vihdoin alunaa sisältävän lähetyksen. Tosin se oli uusintalähetys, sillä ensimmäinen, apteekin alkuperäiseen lääkepurkin kaltaiseen rasiaan pakattu aluna on yhä teillä tietymättömillä tai tullipostin hallussa. Nyt aluna oli pakattuna kahteen pieneen minigrip-pussiin ja teipattu Hesarin kuukausiliitteen väliin. Sittemmin sain tietää, että samalla tavalla yritetään postitella huumeita. Carlos totesi kulmakarvat kurtussa, että jonain päivänä ovella on vielä poliisi. Sanoin, että sen kun vaan, minun omatuntoni on yhtä puhdas kuin vastasatanut lumi. Sitä paitsi, kun se ovikello ei toimi, niin poliisi saa pimputella siellä ihan rauhassa.

Iloiset kokit!
Aluna on sokerin näköistä kidemäistä ainetta, mutta en alkanut maistelemaan sen makeutta, sillä käsittääkseni se on hyvinkin hapokasta. Ken ei tiedä, niin sitä käytetään villalangan puretukseen värjäyksessä. Carlos joutuikin melkein heti lähtemään minua saatille metsään hakemaan eukalyptuksen lehtiä, ja värjäsin ensimmäisen lankasatsin. Kuten olen joskus maininnut, niin näillä nurkilla naisen ei passaa mennä yksin metsään sillä kaikenlaisia tolloja, tolos, on liikkeellä. Metsänreunoissa näkee kyllä joissakin paikoissa niukasti pukeutuneita naisia (joista jotkut ovat, yllätys yllätys, miehiä) odottelemassa ”kyytiä”. Pinkit saappaani saattaisivat tietysti hämätä jotakuta himon sokaisemaa miestä luulemaan minua saman palveluammatin harjoittajaksi, vaikka aika kaukaa haettua se kyllä olisi.  

Kerroin viime viikolla pienestä vasikkavauvasta. Nyt se on emonsa kanssa päivät muun lauman kanssa, välillä se ottaa päikkärit, välillä tonkii maata. Ensimmäisten päivien huoli on vaihtunut helpotukseksi. Kaikki menee hyvin. Alkuviikosta kaksi sonnia lähti karjamarkkinoille, myös Brunon piti lähteä mukaan, mutta se oli toista mieltä. Se on jo niin iso ja vahva, että se vain heilautti vähän päätään ja niissä tiukasti olevia sarvia, ja meinasi hajottaa rakennelman jota pitkin siirtyminen kuljetusautoon tapahtuu. Bruno on siis yhä keskuudessamme, muttei välttämättä kovin pitkään. Tämä oli jo kolmas kerta kun se sai jatkoaikaa, ja tiedän, että Carlosillekin tekee tiukkaa luopua siitä. Se ei voi jäädä edes siitossonniksi, sillä Lindaa lukuun ottamatta naaraat ovat sille sukua. Jos oikein käsitin, se on vasikkavauvan eno. Tai jotain sinnepäin.

Kaalin pilkkominen on tarkkaa touhua. Irtiottaja irrottelee
veitsi kädessä oikealla.
Viime lauantaina kokoonnuimme muutaman suomalaisrouvan kanssa Bragaan, heistä yhden kotiin, tekemään suomalaista perinneruokaa. Teimme yhteisvoimin kaalikääryleitä, lihapiirakoita ja puolukkavispipuuroa. Oi slurps kuinka oli hyvää! Ihan kaikkea aineksia ei tietenkään Portugalista löydy, mutta jokaisella oli kätköissään vähän jotakin ja joku toi Suomen reissulla jotain mukanaan.

Ulkosuomalaiselle tällaiset tapaamiset ovat kullanarvoisia. Saa puhua äidinkieltään (tai no, yhdellä meistä äidinkieli on ruotsi, mutta suomi sujuu aivan täydellisesti), ei tarvitse selitellä mikä salmiakissa on niin ihanaa, ja saa huokailla saunan perään ilman että kukaan nyrpistelee nenäänsä. Kaikki kun eivät tykkää hikoilemisesta. 

Lihapiirakoita liukuhihnatyönä. 
Se, että on muuttanut Suomesta muualle, ei tarkoita sitä, etteikö joitain asioita kaipaisi. Elämä on täynnä arjen kompromisseja, ja muualle muuttanut elää niiden kanssa joka päivä. 

Joulukuussa on tiedossa pyrähdys Lissaboniin. Bookshop Bivaria pyörittävä Leena ehdotti, että lukisin kirjakaupassa tekstejäni ja Suomesta tullut trubaduuri Chrisu soittaa ja laulaa pienimuotoisessa tapahtumassa. Vuosi sittenhän kirjakaupassa oli valokuvanäyttelyni. Nyt kirjakauppa on muuttanut toiseen osoitteeseen ja siellä on järjestetty jo joitakin kirjailijatapahtumia (katso täältä). Odotan tapahtumaa innolla!

Viime päivinä meitä on hellitty auringonpaisteella. Iltaisin lämpötila kuitenkin laskee, ja takkaan sytytetään tuli. Silti vielä ei tunnu talvelta. Illat tuntuvat vaan pitkiltä, kun pimeä tulee jo viiden jälkeen ja ulkotöistä pitää siirtyä sisätiloihin. Neulon sohvannurkassa joululahjasukkia vaikken millään meinaa sisäistää sitä, että jouluun on alle kuukausi, ja siitäkin huolimatta, ettei ole mitään varmuutta kuskaako suomalainen postikusti niitä perille ennen joulua.


Ulkosuomalaisen unelmapaketti.
Kännykkäkuva, sillä kamerani on yhä huollossa.
Pieni joulu minulla jo oli, kun posti kiikutti paketin äidiltä, hän oli ajoissa liikkeellä postilakon takia. Paketissa oli ensiaputarvikkeita ruisleiväntarpeeseen, pusuja kotikaupungista, sukkalankaa ja paljon, paljon muuta. 


Ensi kerralla on luvassa aivan erilaiset jutut. Hyvää viikonloppua, rakkaat lukijat!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti