Västäräkistä vähäsen

Piparkakkutalokylä, joka muutaman suomalaisen voimin
pystytettiin itsenäisyyspäivänä. 

Vuosikymmeniin lämpimimmän marraskuun jälkeen meitä on hemmoteltu lämpimällä joulukuulla. Muistan hyvin kun muutin maalle asumaan kaksi vuotta sitten ja oli hehkuvan aurinkoisia päiviä, jolloin menin pihan perälle aamuteemukini kanssa, mutta iltaisin lämpötila laski äkkijyrkästi, ja aamuisin maassa oli kuuraa. Nyt kuuraa on kuulemma ollut vain yhtenä aamuna varhain. Päivät ovat olleet lämpimiä, joskus sateisia, ja viimeksi eilen illalla oli niin hautovan lämmintä, että joimme illallisen jälkeiset cevadat ulkona. Eikä tullut edes vilu. Pärjään kahdella sukkakerroksella ja neulemekolla ilman villatakkia ja kaulaliinaa. Tällainen talvi on hyvinkin siedettävä, vaikkei talossa ole lämmitystä. Kosteudenpoistolaite on paljon tarpeellisempi.

Tulehen tuijottaja.

Toki iltaisin takkaan laitetaan tuli tuomaan lämpöä ja tunnelmaa, ilmaa kierrättämään ja kuivattamaan. Vanharouva istuutuu sohvalle takan pieleen, Batatinha ja Gaia vuorottelevat takan eteen makuupaikaksi laitetulla vanhalla matolla. Batatinha on tuleen tuijottaja. Se katselee mustuneen lasin takana lepattavia liekkejä lumoutuneena, nauttii lämmöstä, on hipihiljaa, kunnes kuulee jossain surraavan kärpäsen, ja lähtee sitä jahtaamaan. Joskus se saa kohmeisen kärpäsen kiinni, maiskuttelee sitä suussaan ihmeissään: ”Eikö tämä tämän paremmalta maistu?”

Kesän kärpäsistä pääosa on jo kuollut tai ryöminyt jonnekin koloon horrostelemaan, mutta muutama vielä pörrää aurinkoisina päivinä tai iltaisin olohuoneen lämmössä, ei-kutsuttuina ja -toivottuina vieraina ruokapöydässä. Hätistelemästä ei pääse talvellakaan.

Kun aamuisin vien kanoille ruokaa – kotiloita ja kaalinlehtiä tai muuta vastaavaa – naudat ovat jo päässeet yöaikaisesta aitauksestaan laitumelle. Jos ne sattuvat olemaan laitumen yläpäässä, hedelmätarhan vieressä, tulevat jotkut sähköpaimenaidan viereen tuijottamaan. ”Mitänää siinä tuijotat?” kysyn minä. Nauta ei vastaa, tuijottaa vaan. Niiden keskellä hyppii talvehtimaan tullut västäräkki, keikuttelee pyrstöään, nokkii jotain maasta, kallistelee päätään ja pyrähtää metrin päähän. Ehkä se on tullut Suomesta, ehkä ei, mutta täällä se viihtyy talven yli. Täällä vanha sanonta siis kuuluu: Västäräkistä vähäsen jouluun.

Hedelmätarhassa, viikunapuun ja kamelian katveessa, kuuluu lirkutusta, joka muistuttaa kovasti talitinttiä. Liekö lirkuttaa täkäläisellä murteella. Joskus maasta pyrähtää lentoon säikähtänyt mustarastas. Se ei vielä laula usein. Ehkä se aloittelee vasta vähän myöhemmin. Rastaita, tai ainakin luulen niiden olevan rastaita, näkee sähkölinjoilla pitkässä, piiitkässä rivissä. Ne pyrähtävät lentoon isona, mekastavana parvena, lentävät tummana pilvenä ennen kuin laskeutuvat yksissä tuumin pellolle tai toiselle langalle.

Sähköjohdoilla näkee tämän tästä myös haukan nököttämässä. Pienriistaa ei pellonpientareilla puutu, on myyriä hiiriä kaninpoikasia. Ja tietysti myös pikkulintuja. Riippuu jokaisen haukkalajin ominaistaidoista mitä riistaa se mieluiten pyytää.

Laitumen viereiseltä pellolta on jo kertaalleen niitetty heinää. Yön pimeydessä kuului vain koneiden hurinaa, ja aamulla sinne tänne oli ripoteltu jättiläismuurahaisen munia, valkoiseen kelmuun kieputettuja paaleja.

Pukki kurkistelee ikkunassa.

Vaikka ulkona vihertää, niin joulun merkkejä alkaa näkyä talojen seinillä ja ikkunoissa. Valoja, koristeita, lisää valoja pimeisiin iltoihin. Meillä on omasta metsästä haettu joulumänty ja saatuja, itse tehtyjä ja vähän ostettujakin koristeita. Ei joulu tule isosta tavaramäärästä eikä ostamalla. Se tulee itse laittamalla, pienillä asioilla, ja antamalla. Portugalissa joissakin marketeissa on joulun alla mahdollista ostaa kassillinen ruokaa, joka toimitetaan ruoka-avun tarpeessa oleville perheille ja vanhuksille. Se voi olla riisiä, pastaa, säilykkeitä, keksejä – jo muutamalla eurolla voi auttaa ja saada itselleen tunteen, että on tehnyt edes jotain, jakanut edes osan saamastaan elämän soppa-annoksesta.

Huomisaamuna suuntaan kohti Lissabonia. Illalla luen pari kirjoittamaani tarinaa Bookshop Bivarissa, luvassa on lisäksi musiikkia. Tarjolla on joulupipareita ja glögiä, chilisuklaata ja vielä jotain muuta. Kirjoittajalle omien tarinoiden lukeminen yleisön edessä on kuin avaisi tirkistysreiän sieluunsa. Jännittää, ei jännitä, vai jännittääkö sittenkin, en tiedä. Se nähdään, tai pikemminkin kuullaan, sitten huomenna väpäjääkö ääni.

Tunnelmallista joulun odotusta teille, rakkaat lukijat.