Ripaus Kafkaa

Monet asiat Portugalissa sujuvat hyvin. Suorastaan helposti. Verotoimistossa vähän tökkii, tietenkin, missäpä maassa ei, mutta asioinnit postissa, pankissa, melkein missä vaan hoituvat jouhevasti ja hymy huulilla.

Koska aloitan kirjoituksen näin, aion tietenkin kertoa poikkeuksesta, tuhrusta tässä pikaisesti maalaamassani pittoreskissa kuvassa. Kävimme nimittäin eilen lopettamassa teleoperaattorin kanssa kaksi vuotta sitten tehdyn sopimuksen. Päätä särki vielä illalla. Johtui varmaan verenpaineen äkillisestä kohoamisesta.

Aloitetaanpas ihan alusta. Kun muutin maalle, siirsin jo Vilassa olleen nettiliittymän tänne. Sen lisäksi minulla oli toiselta operaattorilta pre paid -matkapuhelin.  Pikkuhiljaa aloimme laskeskelemaan puhelinkulujamme, molempien nettimaksuja ja sitä, että satelliittikanavoitakin olisi kiva olla neljän kansallisen televisiokanavan lisäksi. Siispä kun yhtenä joulukuisena iltana nettioperaattorini ovelta ovelle kulkeva myyntitykki kolkutti ovelle (ei soittanut ovikelloa, onnekas lurjus, sitähän emme olisi kuulleet koska se ei toimi), olimme jo aika kypsää viljaa. Vähän neuvotteluita, laskentatehtäviä, selvityksiä, ja paukautimme sopimuksen voimaan x eurolla. Sopimus tehtiin minun nimiini sillä joskus, esimerkiksi verotoimistossa, on kätevää voida todistaa asuinosoitteensa laskun avulla.

Viikkoa myöhemmin soitettiin ja kerrottiin, että oli tapahtunut jokin virhe. Todellinen sopimushinta olisikin 10 euroa sovittua korkeampi. Supisimme nopeasti puhelimen vieressä keskenämme ja arvioimme, että tulee se sittenkin edullisemmaksi kuin nykyiset erilliset netti- ja puhelinsopimukset, tai ainakin siis kun niitä satelliittikanavia oli luvassa, ja kiinteä lankaliittymä, jolla voisi soitella Suomeenkin joskus keskellä yötä.

Teleoperaattorin asentaja tuli ja pyörähti piuhat ja lautaset ja modeemit sun muut vekottimet sijoilleen tornadomaisella tehokkuudella. Kiipesi katolle ja kiinnitti satelliittilautasen savupiippuun, asensi telkkarin oheen oudon mustan laatikon ja kanavat kohdilleen, siirsi nettimodeemin työhuoneesta olohuoneeseen (langaton yhteys ei riitä pitkän talon läpi) ja siinä sivussa rapsutti koiraa ja jutteli mukavia. Olimme tosi tyytyväisiä. Minäkin olin liki haltioissani sitten kun joltain kanavalta nro 768 tai sinne päin löytyi Midsomerin murhat. On se vaan joskus ihanaa antaa korvien levähtää ja kuunnella kunnon brittienglantia.

Asetuimme siis taloksi härveliemme kanssa. Joskus tosin netti äksyili, ja kovalla sateella televisio menee pimeäksi. Aika pian totesimme myös, ettei mm. keittiössä ole matkapuhelinverkkoa. Eikä työhuoneessa. Minun puhelimella ei myöskään olohuoneessa, mutta yläterassilla kuuluu sentään jotain kun vaan seisoo juuri oikeassa kohdassa kasvot kirkolle päin.

Sittemmin sekä täkäläisille ystävilleni että Carlosille on tullut tutuksi se, ettei minuun saa puhelimitse yhteyttä. En kanna sitä mukana. Ei kannata. Kuljen jatkuvasti kuitenkin keittiössä, tai olen työhuoneessa, missä saa kyllä yhden pylvään verran verkkoa kun asettaa puhelimen ikkunalaudalle näyttöpuoli itään päin.  Senkin kerran kun sähköt menivät poikki, ja olin juuri saanut itseni saippuoitua suihkussa, olisi pitänyt loikkia pelkkään pyyhkeeseen kietoutuneena kadulle soittamaan Carlosilta ohjeita sähkötaulun suhteen. Soitin sisältä eteisaulasta, enkä saanut mitään selvää. Odotin siis jokseenkin liukkaana hänen kotiinpaluutaan, että pääsin jatkamaan suihkua. Vesi kun sekä lämpiää että kulkee sähkön voimalla.

Olimme siis jokseenkin tyytyväisiä tai tyytymättömiä, mielialasta riippuen, tekemäämme sopimukseen. Se oli kuitenkin kahdeksi vuodeksi, joten hammasta purren piti rämpiä voimassaolokausi loppuun. Siitäkin huolimatta, ettei se meille ilmoitettu summa z sekään riittänyt, vaan laskut ovat jatkuvasti olleet melkein parikymppiä sen yli. Ties mitä lisää ja sälää.

Joulun alla, maksaessani viimeisintä laskua, tarkistin sopimuskauden päättymispäivän, ja marssimme sitten ostoskeskuksessa käytävän toiselle puolelle kilpailijan pakeille. Paperit tehtiin 25 euroa pienemmällä summalla kuin mitä laskuissa nyt on ollut. Eiköhän siihen räpsäytetä vielä jotain veroja yms. kivaa päälle. 

Takaisin käytävän toiselle puolelle irtisanomaan vanha sopimus. ”Boa tarde, queria acabar este contrato, haluaisin lopettaa tämän sopimuksen”, sanoin operaattorin nuorelle työntekijälle. Hän naputteli tietokonettaan ja tarttui puhelimeen. Meille valkeni karmea totuus. Sopimuksen irtisanominen ei ole yksinkertainen ilmoitusasia operaattorin omassa liikkeessä. Ei. Piti soittaa johonkin paikkaan asian vahvistamiseksi. Tässä vaiheessa pyörittelin vaivihkaa silmiäni. Odotimme vartin verran, että joku vastaisi puheluun. Sitten meidän oli pakko lähteä kotiin, missä vanharouva viluissaan oli ladannut takkaan pari halkoa ja etsi tulitikkuja.

Joulun jälkeen suuntasimme toiveikkaina takaisin operaattorin pakeille. ”Queria acabar este contrato”, toistin nyt eri myyjälle. ”Terminar, lopettaa?” hän kysyi. Nyökkäsin. Seurasi taas naputtelua ja uusi puhelu. Viidentoista minuutin jälkeen sisälläni asuva kärsimätön pikkuhirviö heräsi, ja aloin ihmetellä miksi operaattorilla on henkilökuntaa soittamaan meille jopa viisi kertaa päivässä (ai niin, tätä riesaa en vielä maininnutkaan) kysyäkseen samoja asioita, joihin oli saatettu samana päivänä jo vastata, mutta nyt ei ole henkilökuntaa vastaamaan puheluihin kun asiakas haluaa päättää sopimuksen. Odotettuamme vielä melkein toisen vartin myyjänkin kärsivällisyys loppui ja hän sanoi, ettei voi jonottaa pidempään. Hän neuvoi meitä menemään toiseen liikkeeseen, siellä asia hoituisi nopeammin. Palasimme kotiin, missä viluinen vanharouva oli laittamassa takkaan pihan perältä löytämiään risuja.

Eilen siis suuntasimme kyseiseen liikkeeseen, jossa norkoili paljonkin väkeä. Silti jonotuslapun numeron mukaan edelläni oli vain neljä asiakasta. Pian valkeni taas karmea totuus. Vuoroni tultua selitin vielä kerran ”Queria terminar (sillä nyt luulin oppineeni oikean sanan) este contrato”. ”Cancelar?” kysyi myyjä. Joo, ihan mitä vaan. Seurasi taas naputtelua. ”No niin, kaikki puhelimemme ovat nyt varattuja”, selitti myyjä. Meinasin lentää pyllylleni. Kaikki teleoperaattorin liikkeessä norkoilevat ihmiset odottivat siis puhelimeen pääsyä. Ja niitä oli siellä vitriinit täynnä. Myyjä ehdotti, että käymme välillä kaupassa ja palaamme sitten. Niin teimme ja siinä samalla uhosin Carlosille, että vaikka lupaisivat hinnanalennusta, olen nyt niin kyrsiintynyt, chateada, että haluan lopettaa sopimuksen joka tapauksessa.

Kului puolisen tuntia ennen kuin Carlos sai luurin käteensä ja pääsi kertomaan että haluamme lopettaa sopimuksen. Kuuntelin vieressä. ”Sim, sim…. sim sim…” ja sitä rataa. Hän toisti, että haluaa lopettaa sopimuksen. Lisää simmittelyä. Hän laski luurin korvaltaan, kuulin, miten se suolsi rätisevää odotusmusiikkia. ”Hän tarkistaa onko lasku maksettu.” Kädessäni oli lasku ja kuitti sen maksusta, paikalla ollut myyjä olisi voinut todeta asian yhdellä vilkaisulla. Viiden minuutin kuluttua seurasi lisää puhetta. ”Niin, mutta me haluamme lopettaa sopimuksen, mi senhora”, nyt alkoi Carlosinkin ääneen sujahtaa kärsimättömyyttä. Minä pyörittelin vieressä silmiäni väsyksiin asti. "Olemme tämän sopimuksen vankeja", totesin vieressä seisovalle asiakkaalle, joka nyökytteli päätään myötätuntoisesti. Lisää odotusmusiikkia. Ehkä virkailija vastasi siinä välissä toiseen puheluun. Vai liekö kysynyt esimieheltään luvan sopimuksen päättämiseen, kun oli jo tarpeeksi asiakasta rääkännyt? Kun hän palasi linjoille, oli asia vihdoin selvä. Tai pitäisi olla. Postissa pitäisi tulla vielä vahvistus siitä, minä päivänä yhteydet pistetään poikki. Myyjänuorukainen kätteli meitä kuin onnitellakseen onnistuneesta suorituksesta. Juoksimme äkkiä autolle, missä autoajelulle mukaan halunnut vanharouva odotteli viluissaan. Aurinkoon jättämämme auto oli jo varjossa. 

Kun Suomessa lakkautin nettiliittymäni, asia hoitui yhdellä nopealla puhelinsoitolla. 

Eipä minulla tällä kertaa tämän enempää. Joulu meni, uusi vuosi tulee, joten Onnellista Vuotta 2016 kaikille teille, rakkaat lukijat!

Kuvissa satunnaisia näpsäyksiä traktoripolun laidalta.