Älä ryhdy ressukaksi

Rakkaat lukijat, kerron teille tällä kertaa vähän toisenlaisen sadun. Se ei ole kauhean kaunis tarina, mutta siitäkin voi ehkä oppia jotain. Näin se menee:

”Olipa kerran kaksi työtoverusta, nimiltään Terhi ja Hanne. He olivat töissä kasvuyrityksessä, tekivät samaa työtä samassa, pienessä työhuoneessa. Ei se aina ollut kivaa, mutta töitä oli paljon ja ainakin päivät kuluivat nopeasti.

Terhille tuli ero sulhasestaan. Hän purki tuntojaan Hannelle, joka kuunteli myötätuntoisena. Voi Terhi- parkaa. Sitten Terhille kasattiin lisää töitä. Hän purki turhautumistaan Hannelle, joka yhä kuunteli myötätuntoisena, mutta ei tarjoutunut ottamaan itselleen mitään Terhin töistä. Omissakin oli ihan tarpeeksi. Terhi valitti työjärjestelyistä, haukkui esimiestään tyhjänpäiväiseksi seurustelu-upseeriksi ja vauhtiin päästyään koko firman johtoa vanhoiksi ukoiksi. Hanne kuunteli ja antoi toisen vuodattaa pahaa oloaan ulos, mutta hänellä itsellään alkoi mennä yöunet, koska hän niin murehti Terhi-paran huolia. Voi voi.

Eräänä päivänä, taisi sataa vettä ja olla muutenkin ankean harmaata, Terhi veisasi Hannelle viidentoista minuutin valitusvirren. Hannella oli paljon töitä ja vähän halua jäädä ylitöihin niitä tekemään. Hän pyysi, jokseenkin kovin sanankääntein, Terhiä lopettamaan valituksen, käärimään hihansa ja ryhtymään töihin. Minkä Terhi sitten teki.

Terhi teki jotain muutakin. Tai pikemminkin jätti tekemättä. Hän lakkasi kokonaan puhumasta Hannelle. Ei edes tervehtinyt aamulla, vaikka he tekivät yhä töitä siinä samassa pienessä huoneessa. Eikä sanonut heiheitä Hannen lähtiessä töistä. Itsepintaisesti Hanne jatkoi tervehtimistään, vaikkei Terhi siihen koskaan vastannut, sillä hänen mielestään peruskäytöstapoihin kuului tervehtiä työtoveria. Eräänä päivänä hän toisti ”Huomenta!” niin pitkään, että Terhi ei enää voinut teeskennellä ettei kuullut, ja joutui pusertamaan huuliltaan tympiintyneen vastauksen. Sen jälkeen Hannekin lopetti tervehtimisen. 

Myöhemmin Hanne kuuli, että Terhi puhui hänestä muille työtovereille niin sanotusti paskaa ja vähätteli tämän osaamista. Hän varoitti uusia työntekijöitä siitä, että Hanne oli hankala. Esimiehellekin joku valitteli Hannen yhteistyökyvyttömyyttä, perustaen käsityksensä kuulopuheisiin, torpaten kuitenkin sillä kommentilla Hannen etenemismahdollisuudet. Seinät tuntuivat nousevan Hannen edessä ja ovet sulkeutuvan. Aluksi Hanne haki tukea joistakin työtovereistaan, mutta väen vaihduttua hän alkoi eristäytyä muista ja pysytteli omissa oloissaan.

Pikkuhiljaa työyhteisö myrkyttyi Hannen mielessä niin, että hän teki lopulta oman ratkaisunsa ja lähti pois, vaikkei hänellä ollut uutta työpaikkaa vielä tiedossa. Jotkut pitivät päätöstä hulluna, jotkut rohkeana. Hannelle se oli kuitenkin ainoa oikea.  

Vielä vuosia tapahtumat painoivat Hannen mielessä. Meni pitkään, ennen kuin hän ymmärsi ajatella asiaa Terhin kannalta. Miksi Terhi oli haukkunut häntä muille? Siksi, koska oli uskoutunut huolistaan Hannelelle ja pelkäsi tämän juoruavan niistä muille? Siksi, koska Hanne tiesi mitä Terhi oli puhunut yhtiön johdosta? Vai siksi, koska Terhi oli kokenut Hannen itsepintaisen tervehtimisen kiusaamisena? Kyllähän Hannen olisi pitänyt ymmärtää, ettei Terhiä kiinnostanut olla Hannen kanssa enää missään tekemisissä. Hannen olisi pitänyt ottaa paremmin huomioon Terhin tunteet, näin Terhi oli ehkä ajatellut, ja omassa ajatusmaailmassaan oli mielestään oikeassa. Niin oikeassa, että hän ei ollenkaan valehdellut valittaessaan esimiehelleen, että Hannen kanssa oli mahdoton tulla toimeen.

Tämän oivallettuaan Hannen hiukset nousivat ensin pystyyn, mutta sitten olo keveni kummasti. Ymmärrettyään, että joidenkin ihmisten kanssa ei voi voittaa, mutta heille ei tarvitse hävitäkään, hän kykeni vapautumaan omaksumastaan uhrin roolista ja pystyi jatkamaan elämäänsä. 

Sittemmin Hanne löysi entistä paremman työpaikan ja Terhi eteni urallaan samassa firmassa. Niinpä he molemmat, kaukana toisistaan, elelevät onnellisina elämiensä loppuun asti.

Sen pituinen se.”

Kuten kerran totesin, ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei ole absoluuttista totuutta, on vain näkökulmia. Vaikka omasta mielestään on kuinka oikeassa, voi toisen mielestä olla väärässä ja hän mielestään oikeassa. Ottamatta kantaa siihen, mikä ulkopuolisen silmissä on oikein ja väärin, ovat kanssakäymisen osapuolet omissa silmissään oikeassa, ja suhtautuvat toiseen ihmiseen sen mukaisesti. Sillä ei ole mitään tekemistä oikeuden ja vääryyden kanssa, sillä oma näkökulma määrää, ja se miten jonkin asian kokee, määrää näkökulman. Omaa suhtautumistaan on liki mahdotonta muuttaa, jos kokee olevansa oikeassa.

Kimmokkeen tämän tarinan kirjoittamiseen sain eräältä lukijalta, joka on joutunut työpaikallaan kiusaamisen kohteeksi. Koulu- ja työpaikkakiusaamisesta ja henkisestä väkivallasta on hirveän vaikea päästä yli. Niin vaikea, että usein ainoa keino on paeta. Mutta sekään ei riitä. Kiusaaja pitää otteessaan niin kauan kuin hänen antaa tehdä niin. Niin kauan kuin asiaa vatvoo ja hautoo omassa mielessään, ottaa itselleen uhrin roolin ja velloo itsesäälin ihanassa sylissä. Kiusaamisesta voi vapautua voi vasta sitten, kun löytää itselleen sopivan keinon puhdistautua kiusaamisen kuonista ja kaunasta, työntää tapahtuneen vihdoin menneisyyteen ja pitää sen siellä. 

Kiusattu, älä ryhdy ressukaksi. Ryhdy selviytyjäksi. Voimavarat siihen löydät itsestäsi, läheistesi tuesta ja sen asian ymmärtämisestä, että kiusaaja, niin helvetillinen ja julma kuin onkin, on tyhjää täynnä. Kiusaaja on pelkkä kuori eikä siitä muuksi muutu. Hän imee energiaa muista ihmisistä, koska sitä ei ole omasta takaa. Vaikka hän päältä päin voi näyttää hyvinkin elämäänsä tyytyväiseltä ihmiseltä, jolla menee lujaa, niin syvällä sisimmässään hän on onneton. Mistä sen tietää? Ihan yksinkertaisesti siitä, että onnellinen ihminen ei kiusaa muita. 

Sinä olet onnekas! Sinulla on mahdollisuus selviytyä ja vahvistua ja kasvaa ihmisenä. Sinusta on muuhunkin kuin alistumaan uhrin rooliin. Katso peiliin ja sano siinä näkemällesi naamalle: ”Sinusta on enempään. Parempaan! On! On! On!” Vakuutu siitä ja elä sen mukaisesti, pää pystyssä, ei ylpeydestä, vaan rohkeudesta.

Kuvissa Christo Rein patsas Lissabonissa ojentaa kätensä.