Herneet ihan oikeassa paikassa

Herneet kanikassa. 

Enpäs tällä kertaa tarinoi ilmoista, vaikka aihetta voisi olla. Mainitsen vain sen verran, että viime päivinä S. Pedro on hymyillyt meille lempeästi. Ihmeen ailahtelevainen mies pyhimykseksi!

Viime viikolla oli minullakin aihetta hymyyn, välillä tuli suorastaan hytkyttyä naurusta. Oooh! Kokoonnuimme nimittäin lauantaina kuuden suomalaisnaisen, FIN-Herkku[sensuroitu]-ryhmäksi nimetyllä poppoolla kokkaamaan suomalaisia (ainakin osittain) perinneruokia. Tällä kertaa hämmensimme monen kokin voimin hernekeittoa, ja pöytään päätyi myös karjalanpiirakoita, blinejä monine lisukkeineen ja ah! niin taivaallisia laskiaispullia sekä bragalaiskonditoriasta haettuja juustokakkuleivonnaisia. Herkut huuhdottiin alas, ei kotikaljalla eikä maidolla, vaan kuohuviinillä. Kyllä, hernekeitto ja kuohuviini on aivan mainio yhdistelmä.

Sakea hernerokka keitettiin veljeni joululahjaksi antamista kuivatuista herneistä, niitähän ei Portugalista tahdo löytyä. Sille, joka ei ole koskaan keitellyt muuta kuin Jalostajan purkkikeittoa kerrottakoon, että herneet pitää laittaa likoamaan edellisenä päivänä. Mietin yötä päivää miten saan kuskattua herneet liemineen kokkauspaikalle. Sitten välähti. Tungin ne isoon vesikanisteriin likoamaan ja vein kanikan mukanani. Tunkemisprosessissa pari hernettä vierähti lattialle. En lähtenyt metsästämään niitä, ja Batatinha löysi niistä yhden eilen. Sillä riitti hupia sen kanssa pitkän aikaa. Herne vierii aika pitkälle.

Herneet lautasella.

Olen yleensä laittanut hernekeittoon vain pekonia, mutta nyt sanoin tuovani possun lapaa tai potkaa, että saadaan oikein ruokaisa keitto. Marssin siis perjantaina Vilassa luottolihakauppiaan, entisillä kotikulmilla kauppaa pitävän brasilialaisen luo esittämään asiani. Hän ehdotti lihatiskissä könöttäviä siansorkkia. Puistelin päätä vimmatusti. Ei mitään niin eksoottista, kiitos. Taputin olkapäätäni ja sanoin haluavani siasta samaa osaa. ”Pá?” kysyi lihakauppias, jonka nimeä en vielä kolmen vuoden tuttavuuden jälkeen tiedä. Öh, eikös pá olekaan kinkku? ihmettelin itsekseni. ”Miksi tätä sanotaan?” kysyin, taputellen kankkuani. Lihakauppias antoi pikakurssin sian anatomiasta, ja taputtelimme itseämme – ei sentään toisiamme – eri kohdista asioiden selventämiseksi. Onneksi sillä välin ei kävellyt sisään ketään asiakasta. Nyt minulle valkeni sitten se, että joulukinkun sijasta olen kahtena viime vuonna tehnyt joululapaa. Öh. Posket punottaa nyt kuin joulupukilla. No, lapa (pá) tai kinkku (perna), possusta on kaikki, ja hyvin on maistuneet joulupäivän eväät.

Hernekeiton höysteeksi päätyi lopulta pieni potkanpätkä ja palanen savukylkeä. Palattuani ostosreissulta kotiin aloin tutkia ohjetta hernepussin kyljestä. Olisi tietysti pitänyt lukea se ennen kauppaan menoa, siinä nimittäin puhuttiin luuttomasta porsaanlihasta ja potkassani oli kyllä luut ja nahat mukana. No, ei se mitään, se heitettiin sellaisenaan keittoon ja parin tunnin porisemisen jälkeen lihat irroteltiin luista.  Ja hyvää tuli.

Päivän herkut

Nauttiessamme ahertamisemme tuotoksia aloimme jo suunnitella seuraavan kokkauskerran menyytä. Ehdotuksia lenteli ilmassa: ”Janssoninkiusausta!” ”Ålands pannekakaa!” ”Verilettuja!” ”Leipäjuustoa!” (vai juustoleipää?), ja laadittiin ostoslistaa seuraavaksi Suomessa käyvälle: anjovisfileitä, ohraryynejä, juustonjuoksutinta, verta (?)… Verestä puhuttaessa tunsin miten se alkoi karata kasvoiltani ja puhe alkoi puuroutua korvissa. En kestä veren näkemistä enkä näköjään edes siitä puhumista. Senkin kerran kun Carlos leikkasi sirpillä peukalonjuuren auki, minä hövelisti tarjouduin ajamaan hänet ensiapuun, vain hetkeä ennen kuin silmissä pimeni ja jalat menivät alta, ja tipahdin lattialle lyöden siinä matkan varrella pääni pöydänkulmaan. Enkä ollut nähnyt pisaraakaan verta, siitä Carlos oli pitänyt huolen. Hänhän on jo pari kertaa joutunut hoitamaan pieniä haavereitani kun en itse ole pystynyt. Saksilla auki leikattua sormenpäätä, kolhua otsassa kun vaatekaapin ovi tipahti paikoiltaan jne.

Kokit kuvaajaa lukuun ottamatta. Yours truly toinen oikealta.

Carlos palasi muuten tovi sitten kiivitilalta käsi punertavassa paketissa. Oli nirhaissut jollain koneella. Yritin kovasti suunnata katsetta jonnekin muualle ja kävin kaivamassa esille puhtaita sidetarpeita. Jotenkin mieleen juolahtaa se, että maanviljelijän puolisolla saisi olla vähän vahvempi pää. 

No, kerroin suomalaiskollegoille tästä pienestä pulmastani, eikä veri-sanaa enää mainittu. Sen sijaan alettiin pähkäillä mistä ”sitä” voi ostaa, lihakaupasta varmasti, ja kuinka paljon ”sitä” tarvitaan ”niihin” lettuihin, ja pitääkö se olla sian ”sitä” vai naudan ”sitä”, ja niin poispäin. ”Se” alkoi taas palautua kasvoilleni ja puheäänet normaaleiksi, ja pystyin taas nauramaan FIN-Herkku[sensuroitu]-ryhmän jutuille. 

Tänään kotona söimme lounaalla lauantaista hernekeittoa, ja hyvin maistui. Sitä Carlos vaan ihmetteli, että miksi ihmeessä sitä pitää keittää kaksi tuntia, eikö vähempi riitä. En tiedä, en ole koskaan kokeillut lyhyempää keittoaikaa. 

Potkan jämät sai onnekas Gaia. 

Muiden suomalaisten tapaaminen on aina virkistävää. Vaikka kuinka on Portugalissa kuin kotonaan, niin suomalaisuus kulkee mukana omine omituisine piirteineen, mietin nyt kun kaivan ihanan rapisevasta karkkipussista suolaista, tulista salmiakkia.