Mitä tuli tehtyä?

Takana kahdeksan päivää Suomessa. Mitä kaikkea siinä ajassa ehtii?

Kävin katsomassa Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttelyn Ateneumissa. Laaja kokoelma mustavalkokuvia eri puolilta maailmaa viime vuosituhannelta oli kiinnostavaa nähdä. Miehellä oli selvästi hallussaan kultainen leikkaus, eikä käytössään zoomia. Näyttelyssä oli yksi hänen kameroistaankin, ”dummy Leica”, jonka hihnanvirkaa toimittava sisalnarun pätkä pisteli varmasti valokuvaajan niskaa, jollei yllä ollut kauluspaitaa.

Tapasin perhettä, sukua, ystäviä, kummilapseni, kaikkiaan parisenkymmentä ihmistä. Syvimmin tallentui muistoihin tapaaminen lapsuusajan parhaan ystävän kanssa. Törmäsimme toisiimme kadulla vähän matkan päässä ennakkoon sovitusta tapaamispaikastamme. Tuijotimme toisiamme hetken ja tunnistimme toisemme, vaikka emme olleet tavanneet liki 30 vuoteen. Juttelimme pari kiitämällä kulunutta tuntia. Oli ihana tavata niin pitkästä aikaa. 

Luin menomatkalla Doris Lessingin Reader-kokoelmaa, mutta kolmen novellin jälkeen tulin siihen tulokseen, että nyt riittää sitä lajia. Onneksi veljeni vaimo – vieraammin mutta ehkä oikeammin ilmaistuna käly – tuuppasi käteeni Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Luin sen kahdessa illassa unta odotellessa. Hauskaksi mielletyssä kirjassa oli mielestäni myös surullisuutta. Vanhenemisen ja yksinäisyyden traagisuus viestittyivät väkisinkin rivien välistä, vai olenko se vaan minä joka olen herkistynyt näkemään asiat niin?

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun raitiovaunupysäkillä minua lähestyi sympaattisen näköinen nuori mies. Hän kysyi millä ratikalla pääsee Länsisatamaan. Ennen kuin ehdin kunnolla vastata, väliin tunki vanhempi naishenkilö (siis vielä minuakin vanhempi) ja osoitti raiteiden toiselle puolelle. Nuorukaisen hypättyä ketterästi vastarannalle tämä vanhempi naishenkilö tuhahti, että ”on tuokin eräänlaista uusavuttomuutta, lukeehan siellä kyltissä selvästi ja on laivankin kuva”. Johon totesin, että en minäkään nähnyt sinne asti mitä siellä luki, laivasta puhumattakaan. Kyllä en viitsinyt sanoa, että aina sitä kysyä saa eikä joka asiasta tarvitse valittaa, mutta en sitten sanonut sanaakaan, koska tämä vanhempi naishenkilö olisi voinut vielä mielensä pahoittaa.

Näin paidoista tehtyä taidetta, lunta ja jäätä, Helsingin rautatieaseman edessä polvistuneen miehen, jolla oli edessään pahvimuki, jäisen meren, äitini 14-vuotiaan koiravanhuksen, lehdistä paljaita koivuja, pihoilla jouluvaloja, ihmiset seisomassa jonossa pankissa ihan kuten joskus ennen vanhaan, taivaalta tippuvaa valkeaa nöyhtää, lihakaupan tiskillä siansorkkia ja korvia ja kokonaisia maalaiskanoja ihan kuten Portugalissa, pilkkijöitä jäällä, talvisen auringon ja aika paljon jotain muutakin.

Kuulin ratikassa nuoren tytön ja vanhemman naisen ryhtyvän juttusille ammatinvalinnoistaan, parin nuoren jannun keskustelevan mitä pillereitä olivat popsineet ja kuinka monta, kahden nuoren brasilialaisen juttelevan portugaliksi hauskalla korostuksella, jonkun hokemassa puhelimessa ”mä en nyt jaksa sun kanssa”, naisen selkäni takana baarissa sanomassa ”Voi kun tuo on ISO! Miten se on noin pitkä?”. Oletan hänen ihmetelleen seuralaisensa uutta matkapuhelinta.  Varma en ole.

Kuuntelin Von Weberiä, Beethovenia ja Cerhaa Musiikkitalossa Helsingissä Susanna Mälkin johtamana. Paikkani oli takakaarteessa melkein orkesterin takana, lähietäisyydellä lyömäsoitinten soittajista. Laskin että toinen heistä soitti liki kymmentä erilaista soitinta. Beethoven oli Beethovenia, Cerha oli ajoittaista kakofoniaa. Tein konsertin aikana sivukaupalla muistiinpanoja, ehkä niille joskus vielä on jopa käyttöä.

Söin karjalanpiirakoita, uunilohta, savulohta ja kylmäsavulohta, laskiaispullan ja Runebergin tortun, moussakaa, kurkumalla maustettuja vihanneksia, risottoa, pastaa, hampurilaisen, lisää karjalanpiirakoita ja kylmäsavulohta, nam!

Hikoilin saunan lauteilla ja sisätiloissa. Suomessa on sisällä valtavan kuuma! Jos asuntojen sisälämpötilaa alennettaisiin asteen tai pari, vältyttäisiinkö lisäydinvoiman rakentamiselta? Yölläkään ei tarvinnut unisukkia, ei vaikka kesät talvet käytän niitä Portugalissa.

Neuloin neulemekkoa aina kun oli hetki aikaa. Kädet kun eivät osaa pysähtyä. Ostin kotiin viemisiksi lisää lankoja, kangaspaloja, salmiakkia, ruisleipää ja vielä vähän lisää salmiakkia. Matkalaukkuun pujahti myös Brunbergin suklaapusuja ja kuivattuja herneitä, raesokeria ja tattarijauhoja.

Tunsin jälleennäkemisen iloa, koti-ikävää, tyhjyyttä, suurta, musertavaa haikeutta, eron tuskaa, uudelleen jälleennäkemisen iloa. Tällaisina aikoina toiseen maahan muuttanut herkästi katuu muuttamistaan, vaikka tietääkin tehneensä itselleen oikean ratkaisun. Sitä tasapainottelee trapetsilla, jonka yhdessä päässä on entinen, toisessa nykyinen kotimaa, kulkee varoen näiden kahden määränpään välillä, ettei putoaisi tuntemattomaan. 

Palasin viime yönä kotiin. Kentällä odotti leveä hymy, kotipihalla kaksi syliin pyrkivää koiraa. Nyt päivällä kävimme kävellen kahvilla, ja jotenkin oli kevyt olla. Siltä tuntuu kun on reissun jälkeen kotona. 

Karnevaaliaika on alkanut. Viime vuoden tunnelmista voit lukea täältä. Tiistaina nähdään kulkueesta mikä kotikylässä tänä vuonna puhututtaa.