Ei-Kenenkään Maria

Viime viikonloppuna S. Pedro, säiden pyhimys, palaili lomiltaan ja toi mukanaan tuulahduksen tropiikista. Lämpötilat kapusivat yli kahdenkymmenen asteen. Sunnuntaina grillasimme ensimmäisen kerran tälle vuodelle. Tammikuussa sellaiset lämpötilalukemat eivät ole ihan tavallisia.

Maanantaina ystävämme Pedro muutti kuitenkin mieltään ja rojautti taas kunnon vesisateen. Ehkä hän oli nähnyt sosiaalisessa mediassa itseään koskevia pilakuvia (”Taas se unohti hanan auki” jne.), ja veti palollisen herneitä pyhään nenäänsä.

Vaikka sunnuntaina oli oiva ilma käydä äänestysuurnilla sanomassa sanasensa Portugalin tulevan presidentin puolesta, vain alle puolet äänioikeutetuista käytti mahdollisuuttaan vaikuttaa. Alhaiset äänestysprosentit ovat Portugalissa ikävän tuttua. Ihmisiä ei kiinnosta politiikka, poliitikkoja pidetään oman edun tavoittelijoina ja suorastaan huijareina. Aina ei olla edes kovin kaukana totuudesta; entinen pääministeri José Socrates on näyttänyt esimerkkiä ja on tällä hetkellä syytettynä rahanpesusta ja lahjusten vastaanotosta ja ties mistä. Epäilyt ja todisteet ovat niinkin vahvoja, että miestä pidettiin telkien takana tutkintavankeudessa melkein vuoden ajan.

Kaksi kautta maataan palvellut presidentti Anibal Cavaco Silva vaikutti äänestysuurnan äärellä tehdyssä haastattelussa silminnähden huojentuneelta. Helpotus suorastaan huokui hänestä, ja hän itsekin totesi olevansa nyt varmasti oikeutettu vähän lepäilemään. Vaikka presidentin asema Portugalissa on suurin piirtein yhtä vahva kuin Suomessa, on se kuitenkin näkyvä pesti. Presidentin sanomaa kuuntelee tarkalla korvalla varmasti moni muukin kuin meidän vanharouva. Journalistit ainakin.

Uudeksi presidentiksi valittiin ennakko-odotusten mukaisesti Marcelo Rebelo de Sousa, joka kulkee professorin tittelillä. En tosin tiedä tarkoitetaanko sillä asemaa yliopistossa vai yleisesti opettajaa, sillä sana on portugaliksi sama. Huhujen mukaan hän on hyperaktiivi, joka nukkuu vain 4-5 tuntia yössä. Epäilemättä intelligentti ja intellektuelli mies, myös vähän omien polkujensa kulkija. Hän muun muassa asuu vuokra-asunnossa Cascaisissa, koska pitää asunnon omistamista turhana. Hän aikoo myös jatkossa presidenttinä asua samassa asunnossa eikä muuttaa presidentin virka-asuntoon Belémin palatsiin. Tämä aiheuttaa tietenkin päänvaivaa heille, jotka vastaavat hänen turvallisuudestaan.

Professor Marcelo, kuten häntä yleisesti tuttavallisesti kutsutaan (ainakin tähän asti), on kansalaisille hyvinkin tuttu, sillä hän on viikoittain toiminut kommentaattorina kansallisen tv-kanavan ajankohtaislähetyksessä. Hän on ilmaissut mielipiteensä päivänpolttavista asioista jalkapalloa myöten ja esitellyt kasan, suorastaan valtavan läjän uunituoretta kirjallisuutta. Kotikatsomossa arvuuttelemme sitä kuka kirjat on studioon kantanut, tuskin professor Marcelo itse. Hän on hintelä mies, joka puhuu nopeasti ja pitkiä lauseita vetämättä välillä henkeä, ja sitten kun on pakko pysähtyä haukkaamaan happea, hän tekee sen nopealla, terävällä vedolla. Aikaa ei sovi hukata hengittämiseen. Studiossa hänellä on edessään kello, josta hän ottaa aikaa miten paljon mihinkin aiheeseen on mahdollista käyttää. Sanottava ei häneltä varmasti lopu. Minua alkaa suorastaan hengästyttää ohjelmaa seuratessa.

Eleidensä ja ilmeikkyytensa ansiosta professor Marcelo on sketsiohjelmien suosikkihahmo. Jännityksellä seuraamme mitä koomikot seuraavaksi keksivät, sillä tasavallan presidentin kanssa on oltava kieli keskellä suuta. Ettei käy niin kuin eräälle toiselle kommentaattorille, toimittaja ja kirjailija Miguel Sousa Tavaresille, joka kutsui Cavaco Silvaa (kuten tätä vähemmän tuttavallisesti kutsutaan) pelleksi, palhaço. Tästähän saatiin aikaan lähes sisäpoliittinen kriisi ja vaihteeksi jotain uutta virkistävää uutisiin.

Vaalikampanjointi oli jokseenkin latteaa ja väritöntä. Ehkä pientä piristystä antoi koko kansan Tino, entinen katukiveäjä, laulaja ja muistaakseni myös leipuri Tino de Rans. Tasavallan presidentti olisi ollut hieno lisä ansioluetteloon, mutta Tino ei kuitenkaan vakuuttanut äänestäjiä osaamisellaan ja kokemuksellaan. Silti hän ei jäänyt jumbotilalle, vaan sijoittui äänestyskisassa kuudenneksi kymmenestä ehdokkaasta. Ei yhtään huonosti.

Naisehdokkaita oli kaksi, Marisa Mateus ja Maria de Belém, jonka nimi ei tällä kertaa ollut enne päästä Belémin palatsin valtiattareksi. Eipä silti, hänestä käytetään lempinimeä Maria de Ninguem eli Ei-Kenenkään Maria, joka on perua taannoisesta poliittisesta satiirista, joka käsittääkseni vastasi suomalaisia Sylkiäisiä (Spitting Image). Maria sai äänistä vain muutaman prosentin ja valtavasti vaalikampanjavelkaa.

Valtio muuten tukee vaalikampanjoita 1,50 eurolla per annettu ääni. Tietyt ehdot pitää kuitenkin täyttyä, ei paneuduta siihen sen syvemmin.

Kun vasta hiljattain Portugalia luotsaamaan auvoiseen tulevaisuuteen saatiin uusi pääministeri ja hallitus, niin heti perään vaihtuu presidentti. En menisi kuitenkaan väittämään, että muutoksen tuulet henkivät ilmassa. Todennäköisesti kaikki jatkuu entiseen rataan sillä maan politiikasta päättävät poliitikot, eivät äänestämättä jättäneet kansalaiset.

Paitsi jos professor Marcelo, omien polkujensa kulkija, pistää vähän vipinää hallituksenkin housunpuntteihin.

Tällaisissa mietteissä lähdin Portugalista Suomea kohti torstaina. Viikon verran vierähtää asioita hoidellessa, perhettä ja ystäviä tavatessa. Huolta kannan kotiin jääneistä, Carlosista, vanhastarouvasta ja varsinkin pikku Batatinhasta, joka on ottanut pahaksi tavaksi livahtaa kadulle heti kun joku porteista raottuu. Olenkin viime päivinä saanut (siis joutunut) juosta sen perässä katua alas tai ylös, riippuen siitä kumpaan suuntaan se on lähtenyt kirmaamaan, ja saatuani kiinni kymmenkiloisen koiran kantanut sen kotiin toruen sitä kovasti, mille se ei kyllä korvaakaan lotkauta. Olen harvoin tavannut niin lunkia koiraa. Se on kuin nuori teini, joka tekee juuri niin kuin haluaa vaikka sille kuinka motkottaa. Puuttuu vain kuulokkeet korvista.

Kuvina tällä kertaa talvisia näpsäyksiä Järvenpäästä, otettu 1.1.2012, jolloin asuin viimeistä talvea Suomessa.